Uusien nationalistisella agendalla kampanjoivien puolueiden menestys on kirvoittanut monet puhumaan ”uuden nationalismin” noususta eurooppalaisessa politiikassa. Mutta mikä Euroopan ”uudessa nationalismissa” on uutta tai nationalistista?

Äärioikeistolaiset puolueet ovat nousussa ympäri Eurooppaa. Vaikka puolueet eroavat toisistaan monella tavalla, ne kaikki painottavat ohjelmissaan suvereenisuutta ja ”kansallista etua”, minkä vuoksi ilmiöstä on käytetty termiä ”uusi nationalismi”. Toisin sanoen puolueet ovat saaneet kannattajat liikkeelle ajamalla tiukkoja maahanmuuton rajoituksia, euroskeptismiä ja politiikkaa, jossa ”syntyperäiset” kansalaiset asetetaan etusijalle esimerkiksi hyvinvointi- ja sosiaalipalveluissa. Tämä viittaa siihen, että ilmiön taustalla olisi nationalistinen ajattelu.

Vaikka puolueiden retoriikka todellakin keskittyy nationalismiin, niiden kannatuksen syyt eivät ole uusia, eikä kannatus välttämättä johdu nationalismista. Taustalla vaikuttaa paljon monimutkaisempi mekanismi, jossa erityisesti kolme vaikuttavaa tekijää nousee esiin.

Ensimmäinen on taloudellinen tekijä: työvoimaan kuuluvien sekä kuulumattomien kokemat taloudelliset riskit ja heidän kohtaamansa ongelmat. Toinen on poliittinen tekijä: luottamuksen väheneminen poliittisia instituutioita kohtaan sekä valtion kykyyn ja mahdollisuuksiin täyttää sosiaalisia velvoitteitaan. Kolmas on instrumentalistinen tekijä: nationalismin nousun taustalla voidaan nähdä puolueiden yritys kasvattaa kannattajakuntaansa laventamalla profiiliaan ja vetoamalla näin varteenotettavana vaihtoehtona laajemmalle äänestäjäkunnalle.

Äärioikeiston kannatuksen syitä nationalismista etsiviä selityksiä on kahta lajia. Ensiksikin selitykset keskittyvät etniseen kilpailuun, jolloin äärioikeiston vaalimenestyksen taustalla olisivat kulttuurisen identiteetin menetyksen pelko sekä oletus kulttuurien välisestä yhteensopimattomuudesta ja tiettyjen ryhmien kykenemättömyydestä sulautua valtaväestöön. Toinen selitysten ryhmä on paljon laajempi. Siinä äärioikeiston nousu nähdään arvokonfliktina ja reaktiona yhteiskunnassa vallitsevien arvojen muutokseen.

Kumpikin selitysmalleista on kuitenkin rajallinen. Maahanmuuton aste ei aina korreloi äärioikeistolaisten puolueiden kannatuksen kanssa. Ei ole myöskään selvää, että ”kulttuuriset” indikaattorit, kuten maahanmuuton vastaiset asenteet, epäluulo globaalia hallintoa kohtaan, epäluottamus kansalliseen johtoon, autoritaariset arvot ja sijoittuminen ideologisesti vasemmisto-oikeisto-akselille olisivat välttämättä kulttuurisia kysymyksiä.

Esimerkiksi käsitykset maahanmuutosta ovat suoraan yhteydessä työmarkkinoiden tilaan, eli tarjolla olevien työpaikkojen lukumäärään ja palkkoihin, sosiaaliturvaan, terveydenhuoltojärjestelmään, eläkkeisiin ja etuuksiin, sekä infrastruktuuriin kohdistuviin paineisiin ja valtion kykyyn tarjota hyvinvointipalveluita. Epäluottamus globaaliin ja kansalliseen hallintoon ei välttämättä selity yksilöiden arvoilla. Se voi liittyä siihen kuinka kriisejä on hoidettu ja johtua tietyistä konkreettisista politiikkalinjauksista. Tähän kysymykseen kytkeytyy siten valheellinen vastakkainasettelu: sosioekonomisten ja kulttuuristen selitysten välinen ero ei ole yksiselitteinen.

Työttömyyden ja äärioikeiston kannatuksen välillä on itse asiassa hyvin pieni korrelaatio.

Tärkeä kysymys on, mistä asenteet ja arvot tulevat. Ja vastaus on, että ne juontuvat suurelta osin rakenteellisista sosioekonomisista tekijöistä ja politiikoista. Tämän vuoksi tietyt sosioekonomiset tekijät, kuten alhainen koulutustaso, yhdistävät monia äärioikeistolaisia puolueita äänestäviä.

Tästä pääsenkin ensimmäiseen taustalla vaikuttavaan tekijään, joka liittyy taloudelliseen epävarmuuteen. Työttömyyden ja äärioikeiston kannatuksen välillä on itse asiassa hyvin pieni korrelaatio.

Kuvio 1: Työttömyysaste ja äärioikeiston kannatus Itä- ja Länsi-Euroopan maissa kolmissa viimeisissä EU-parlamenttivaaleissa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö taloudellisella tilanteella olisi merkitystä. Taloudellisen ahdingon ja äärioikeistolaisten puolueiden kannatuksen välinen suhde on monimutkainen ja riippuu pitkälti maan työmarkkinajärjestelmästä. Yksityiskohtaisempi tarkastelu osoittaa, että työmarkkinajärjestelmän kyky säädellä taloudellista epävarmuutta vaikuttaa tilanteeseen. Aiemmassa tutkimuksessamme Tim Vlandasin kanssa osoitimme, että tietynlainen työmarkkinapolitiikka on todennäköisempi tekijä äärioikeiston nousun taustalla kuin itse talouskriisi.

Erittäin tärkeä näkökohta on miten näillä politiikoilla voidaan ”pehmentää” työttömyyden riskejä ja yksilöille aiheutuvia ikäviä seurauksia sekä ylipäätään vähentää taloudellista epävarmuutta. Jos työmarkkinajärjestelmä tarjoaa yksilöille enemmän suojaa työttömyyden uhkaa vastaan, äärioikeiston kannatuksen nousu on epätodennäköisempää. Sen sijaan siellä missä työmarkkinajärjestelmä on vähemmän antelias ja työttömyyden riskit sekä siitä johtuvat vahingot suurempia, kerää äärioikeisto todennäköisesti enemmän ääniä.

On tärkeää huomata, että taloudellinen epävarmuus ei liity ainoastaan siihen kenellä on resursseja ja kenellä ei (työttömät tai työväenluokka). Kyse on siitä, missä määrin huononeva taloudellinen tilanne vaikuttaa negatiivisella tavalla sekä työvoimaan kuuluvien (tämä määrittely pitää sisällään laajan joukon erilaisessa asemassa olevia ihmisiä, esimerkiksi keskiluokan) että sen ulkopuolisten odotuksiin ja/tai sosioekonomiseen statukseen.

Työttömyys voi lisätä ihmisten epävarmuuden tunteita ja johtaa siten äärioikeiston korkeampaan kannatukseen kahta kautta: koska työn menettäminen vaikeuttaa työttömiksi joutuneiden elämää ja koska se uhkaa myös niitä joilla on työtä. Esimerkiksi Kreikassa leikkauspolitiikasta eivät ole kärsineet vain marginalisoituneet väestönosat – niin kutsutut ”ulkopuoliset” – vaan myös laajasti keskiluokka, eli ”sisäpuoliset”, joiden elintaso on laskenut.

Tämä liittyy mainitsemaani poliittiseen tekijään. Jos taloudellisen epävarmuuden luomia haittoja ei pystytä säätelemään, hallinnon toimintakyky asettuu kyseenalaiseksi. Näin keskiluokat menettävät luottamuksensa politiikkaa kohtaan. Valtion kyvyttömyys rajoittaa kriisistä yksittäisille ihmisille koituvia sosioekonomisia seurauksia johtaa kansalaisten luottamuksen menetykseen hallintoa ja demokraattisia instituutioita kohtaan. Tunne yhteiskunnallisen sopimuksen rikkoutumisesta taas avaa tilaa pienemmille, usein poliittisen kentän äärilaidoille sijoittuville puolueille, jotka tarjoavat omaa vaihtoehtoaan.

Sofia Vasilopouloun kanssa kirjoittamassamme artikkelissa todistimme tämän vertaamalla keskenään Kreikan, Espanjan ja Portugalin tilanteita. Kreikassa äärioikeistolainen puolue on menestynyt, Espanjassa ja Portugalissa taas ei, huolimatta maiden kokemista vakavista taloudellisista kriiseistä. Maat sen sijaan erosivat suuresti keskenään siinä, missä määrin kriisi johti kansalaisten luottamuksen rapistumiseen (hallintoa pidetään kyvyttömänä hillitsemään kriisin aiheuttamia haittoja) ja poliittisen järjestelmän murenemiseen. Arvioimme tätä useilla indikaattoreilla, jotka mittaavat luottamusta, hyvään hallintoa ja kansalaisten näkemyksiä valtionhallinnon tehokkuudesta. Tutkimustulokset viittaavat siihen, että äärioikeistolaisten puolueiden kannatus kasvaa todennäköisimmin maassa, jonka hallinto ei näytä kykenevän täyttämään sille asetettuja, yhteiskunnalliseen sopimukseen sisällytettyjä velvoitteita.

Taulukko 1: Hyvän hallinnon indikaattorit Kreikassa, Portugalissa ja Espanjassa.

Kuvio 2: Kansalaisten keskimääräinen luottamus valtion instituutioihin ja tyytyväisyys demokratian tilaan.

Äärioikeiston kannatuksen syitä arvioidessa on siten otettava huomioon sekä taloudellinen epävarmuus että kansalaisten näkemykset siitä, miten valtio kykenee toteuttamaan sosiaalisia velvoitteitaan.

Mutta mikä sitten on nationalismin rooli? Tästä pääsemme mainitsemaani kolmanteen tekijään. Nationalismi selittää puolueiden tarjontaa äänestäjille: nationalismi on niille retorinen väline ja strategia, jolla on mahdollista houkutella äänestäjiä ja oikeuttaa erilaisia politiikkalinjauksia. Sofia Vasilopouloun ja Steven Mockin kanssa tehdyssä artikkelissa osoitimme, että Euroopan menestyneimmät äärioikeistolaiset puolueet pystyvät esittämään kansallisen identiteetin korostamisen liberaalien kansalaisoikeuksien ajamisena. Näin ne voivat esittää itsensä ja ideologiansa todellisena ja aitona demokraattisen, monimuotoisen ja suvaitsevaisen kansallisvaltion puolustajana.

Uutta tässä toimintatavassa on kansallisuuden biologisten kriteerien korvautuminen ideologisilla.

Äärioikeistolaiset puolueet tarjoavat ”kansallisia ratkaisuja” vastauksena laajaan joukkoon äänestäjille tärkeitä sosioekonomisia ongelmia. Vaikka ne luonnostaan sulkevat ulos tiettyjä ihmisryhmiä, poissulkemista ei enää oikeuteta etnisin perustein. Nyt ulos halutaan sulkea kaikki ne, jotka eivät jaa ”meidän” liberaaleja arvojamme, kuten demokratiaa, moniarvoisuutta ja oikeusvaltion periaatetta. Puolueet esittelevät ”meidän kansamme” yhteisönä, jota leimaa suvaitsevaisuus, liberalismi ja moniarvoisuus, joita maahan saapuvat suvaitsemattomat, vanhoilliset ja kapeakatseiset ”toiset” uhkaavat. Heidän mukaansa ”meiksi” lukeutuminen ei perustu rotuun, vaan arvojen kunnioitukseen – ne jotka eivät hyväksy ”meidän” liberaalidemokraattisia arvojamme jätetään ulkopuolelle. ”Uusi” äärioikeisto ei siten määrittele kansallisen kuulumisen kriteereitä ulossulkevina ja muuttumattomina vetoamalla esimerkiksi rotuun tai yhteiseen syntyperään, kuten fasistiset puolueet tekivät, vaan puhuu sen sijaan ideologisesta oikeutuksesta vallaten samalla alaa valtavirran poliittisella kentällä.

Tästä kaikesta voimme päätellä, että poliittiset ja sosioekonomiset tekijät ovat asenteiden ja arvojen taustalla ja selittävät äärioikeistolaisten puolueiden kannatusta. Tässä mielessä ”uudella” nationalismilla on paljon yhteistä ”vanhan” kanssa – se on noussut epävarmuuden aikana, kun kansalaisten usko valtion kykyyn hoitaa sosiaalisia velvoitteitaan horjuu. Nationalismin rooli liittyy puolueiden yritykseen ja kykyyn käyttää hyväksi taloudellisesti ja poliittisesti epävarmaa tilannetta muotoilemalla äänestäjiin vetoavaa retoriikkaa, jossa varotaan mainitsemasta ”rotua” ja puhutaan sen sijaan kansallisen kuulumisen kriteereistä, jotka perustuvat arvoihin ja vapaaehtoisuuteen.

Uutta tässä toimintatavassa on kansallisuuden biologisten kriteerien korvautuminen ideologisilla. Samalla puolueet hämärtävät ”ääriajattelun” ja valtavirta-ajattelun rajoja. Tätä retoriikkaa käyttämällä äärioikeistopuolueet ovat onnistuneet murtamaan tiensä poliittiseen valtavirtaan, missä ne vaikuttavat nyt myös muiden puolueiden väliseen kilpailuun.

Juuri tässä suhteessa nämä puolueet ovat vaarallisia. ”Uuden” nationalismin puolesta puhuminen ei ole enää vain äärioikeiston käyttämä etuoikeus.

Daphne Halikiopoulou toimii politiikan tutkimuksen apulaisprofessorina Readingin yliopistossa Isossa-Britanniassa. Hän on julkaissut useita artikkeleita eurooppalaisesta äärioikeistosta sekä (Sofia Vasilopouloun kanssa) kirjan The Golden Dawn’s ‘Nationalist Solution’: explaining the rise of the far right in Greece. Hän kuuluu myös Nations and Nationalism -lehden toimituskuntaan.

Artikkeli on julkaistu aiemmin London School of Economicsin EUROPP-blogissa 10.2.2017. Artikkeli edustaa kirjoittajan omia näkemyksiä, ei EUROPP:in tai LSE:n kantoja. Alkuperäinen englanninkielinen teksti on luettavissa täällä.

Käännös: Niina Oisalo

Lähteet:

Halikiopoulou, Daphne ja Vasilopoulou, Sofia (2016) “Breaching the Social Contract: Crises of Democratic Representation and Patterns of Extreme Right Party Support”, Government and Opposition, 12.2.2016.

Halikiopoulou, Daphne ja Vlandas, Tim (2017) ”The Determinants of Far Right Party Support in Europe: The Role of Economic Insecurity”, SSRN, 27.1.2017.

Halikiopoulou, Daphne, Mock, Steven ja Vasilopoulou, Sofia (2013) ”The civic zeitgeist: nationalism and liberal values in the European radical right”, Nations and Nationalism 1/2013.

Vlandas, Tim ja Halikiopoulou, Daphne (2016) ”Why far right parties do well at times of crisis: the role of labour market institutions”, Working Paper, European Trade Union Institute.