Maanantaina 5.2. pörssikurssit laskivat Yhdysvalloissa jyrkimmin kuuteen vuoteen. Seuraavana päivänä osakkeet halpenivat voimakkaasti myös kaikkialla Euroopassa. Tätä kirjoittaessa pari päivää myöhemmin tilanne näyttää rauhoittuneen ja osakekurssit ovat maltillisesti toipumassa lähes kaikkialla.
Äkillinen pörssiluisu kuitenkin osoitti, että rahoitusmarkkinat ovat taas hyvin hauraassa tilanteessa, vaikka globaalista finanssikriisistä on vasta kymmenisen vuotta ja eurokriisin pahimmista vuosista vain muutama vuosi. Pääasiallinen ongelma liittyy ilmeisen perusteettomaan euforiaan Yhdysvaltojen arvopaperimarkkinoilla. Pelkästään yhdessä vuodessa edellisten Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen isoimpien yhdysvaltalaisyritysten kursseja mittaava S&P-indeksi oli noussut noin 25 prosenttia ja osakkeiden yleisindeksi Dow Jones yli 30 prosenttia. Teknologiapörssi Nasdaqissa nousu oli jopa 35 prosenttia. Vastaavana aikana Yhdysvaltojen bruttokansantuote kasvoi pari prosenttiyksikköä, joten markkinabuumille on vaikea nähdä kestäviä reaalitaloudellisia perusteita.
Yliarvostettujen arvopaperimarkkinoiden lisäksi Yhdysvaltojen rahoitusmarkkinoilla on muitakin merkittäviä uhkatekijöitä. Esimerkiksi globaalin finanssikriisin taustalla keskeisesti ollut täysin säätelemätön varjopankkisektori on jatkanut kasvuaan Yhdysvalloissa merkittävästi.
Myös edellisen finanssikuplan eksoottisimmat johdannaistuotteet, kuten synteettiset CDO-paperit, ovat tehneet paluun markkinoille. Käytännössä synteettiset CDO:t ovat arvopapereita, joiden avulla voidaan lyödä vetoa esimerkiksi asuntolainamaksujen laiminlyönneistä tai erilaisten niputettujen lainavakuudellisten arvopapereiden hintakehityksestä. Pelkästään synteettisten CDO:iden markkinat ovat kasvaneet finanssikriisin jälkeisestä parin miljardin dollarin pohjalukemasta 70 miljardiin dollariin.
Vaikka helmikuun alun pörssiluisu ei näyttäisi aiheuttaneen rahoitusmarkkinoilla vielä järjestelmäkriisiä, on uuden finanssikriisin todennäköisyys kasvanut huolestuttavasti
Vaikka helmikuun alun pörssiluisu ei näyttäisi aiheuttaneen rahoitusmarkkinoilla vielä järjestelmäkriisiä, on uuden finanssikriisin todennäköisyys kasvanut huolestuttavasti. Tämä johtuu keskeisiltä osin virheellisistä talouspoliittisista päätöksistä, joita tehtiin finanssi- ja eurokriisien jälkimainingeissa.
Välittömästi finanssikriisin jälkeen useimmat maat kevensivät finanssipolitiikkaansa ainakin jonkin verran. Kuitenkin pian Kreikan talouskriisin syttymisen jälkeen budjettipolitiikkaa alettiin jälleen kiristää kaikkialla. Euroalueella kurilinja oli selvemmin nähtävissä, mutta Yhdysvalloissakin finanssipolitiikkaa kiristettiin reaalitalouden ollessa vielä hauraalla pohjalla 2010-luvun alussa. Finanssipolitiikan kiristäminen uhkasi syventää lamaa euroalueella ja vähintäänkin heikentää Yhdysvaltojen epävakaata toipumista. Niinpä keskuspankkien oli pakko ottaa vastuu kokonaiskysynnän ylläpitämisestä. Jo aiemmin keskuspankit olivat laskeneet ohjauskorot nollatasolle, joten niiden ainoaksi vaihtoehdoksi jäivät massiiviset velkakirjojen osto-operaatiot.
Keskuspankit ostivat rahoitusmarkkinoilta valtavat määrät valtioiden (ja euroalueen tapauksessa myös yksityisiä) velkakirjoja. Sijoittajat eivät tietenkään jättäneet saamiaan tuloja makaamaan tileilleen, vaan suuntasivat ne nyt osakemarkkinoille, jossa alkoi kevyen rahapolitiikan ja sen tuottaman euforian ylläpitämä buumi.
Rahapolitiikan ei juuri koskaan pitäisi korvata finanssipolitiikkaa keskeisimpänä kysynnänsäätelyn välineenä
Kun sekä lyhytaikaisia että pitkäaikaisia korkoja painettiin rahapolitiikalla alas, joutuivat monet rahoituslaitokset ongelmiin: niiden saamien korkotulojen ja niiden omien lainojen korkomenojen ero supistui pieneksi. Näin ne joutuivat kompensoimaan pienentyviä korkomarginaaleja lisäämällä liiketoimintansa volyymia. Esimerkiksi maineikkaan sijoituskonsultin Christopher Whalenin mukaan juuri tämä ajoi monia rahoitusalan jättejä takaisin CDO:iden ja muiden eksoottisten johdannaisten pariin.
Tuore pörssilasku ja häämöttävä rahoitusmarkkinakriisi osoittavat, että rahapolitiikan ei juuri koskaan pitäisi korvata finanssipolitiikkaa keskeisimpänä kysynnänsäätelyn välineenä.
Viime vuosikymmenten pakkomielle jatkuvaan budjettikuriin johti talouskriisien aikana tarpeettomaan kurjuuteen ja työttömyyden kasvuun sekä viivästytti talouksien toipumista. Tämän lisäksi se loi pohjan seuraavalle rahoitusmarkkinakriisille.
