Puhe yksilöiden hyvinvoinnista ja sen puutteesta – masennuksesta – on voimistunut viimeisten 20 vuoden aikana. Ilmiö resonoi työelämän muutosten sekä yleisen yhteiskunnassa ja sosiaalisessa elämässä esiintyvän epävarmuuden kasvun myötä. Tämä on viime vuosina tuottanut valtavat markkinat masennuslääkkeiden ja erilaisten neurotieteisiin pohjautuvien ajattelumallien sekä teknologioiden ympärille.  

”Masennus on surua, joka vaikuttaa ihmisen kaikkien osien toimintaan. Se vähentää ruumiin ja sielun elinvoimaa tai ehkäisee sen kokonaan. Ja koska elinvoiman väheneminen on vahingollista, masennus on aina pahaa.”

Tämä filosofi Baruch Spinozan 1600-luvun puolivälin tienoilla esittämä lausuma masennuksesta näyttää edelleen olevan ajankohtainen.

Hiljattain on maailmanlaajuisesti tilastoitu yli 350 miljoonaa masentunutta ihmistä. Suomessa masennuslääkkeiden käyttö on kaksinkertaistunut vuosien 2000 ja 2010 välisenä aikana.

Huoli etenkin työperäisestä masennuksesta ja hyvinvoinnista puhututtavat todennäköisesti enemmän kuin koskaan aiemmin. Konsultit puhuvat tietoisuustaidoista ja hyväksyvän läsnäolon voimasta, jotka voisivat parantaa työperäistä stressiä. Hyvinvointia lisääviin ja ihmisen ”henkisyyttä” painottaviin palveluihin on käytetty enemmän rahaa kuin koskaan.

Työelämän tutkija Raija Julkusta lainaten ”nyt on vaikeampi on sanoa, mikä meitä vaivaa ja tarjokkaiden lista on pitkä”. Tarjolla on niin epävarmuutta, alituista muutosta, uuden oppimista kuin aivojen kuormitusta, ritualistista toiminnan tulosten ja ajatusten arviointia sekä esimerkiksi mielekkyyden katoamista. (Julkunen 2008, 262.)

Masennus ja sen yhteiskunnallisuus

Masennusta ja hyvinvointia koskeva keskustelu on sen lääketieteellisistä, psykologisista ja psykiatrisissa yhteyksistä huolimatta perustavalla tavalla yhteiskunnallista. Esimerkiksi työelämässä esiintyvä masennus ja pahoinvointi ovat yhteydessä laajempiin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin murroksiin.

Ranskalaisfilosofi Michel Foucault’ta voidaan pitää tällaisen ajattelun pioneerina. Useissa teoksissaan – etenkin Seksuaalisuuden historian ”Tiedontahdossa” ja Hulluuden historiassa – Foucault käsittelee kysymystä normaaliuden ja epänormaaliuden rajoista. 1800-luvun psykiatriassa käytettiin paljon aikaa ja vaivaa rajaamaan epänormaali normaalista seksuaalisuudesta. Tämä pyrkimys ei ollut luonteeltaan ainoastaan psykiatrista, vaan sen päämääränä oli myös kasvattaa kansallisvaltioiden väestön elinvoimaisuutta. Epänormaaleiksi 1800-luvun psykiatrisessa seksologiassa määriteltiin esimerkiksi homoseksuaalit, joiden sukuvietin ajateltiin olevan rappeutunutta. (Foucault 1998; 1965.)

Mitä masennus sitten on, entä mitä tekemistä sillä on 1800-luvun seksologian kanssa? Vuonna 2012 julkaistun ICD-10 tautiluokituksen mukaisesti masennus määritellään seuraavasti:

”Tyypillisesti lievässä, keskivaikeassa tai vaikea-asteisessa masennustilassa henkilö kärsii mielialan laskusta sekä tarmon ja toimeliaisuuden puutteesta. Kyky nauttia asioista ja tuntea niihin mielenkiintoa on heikentynyt. Pienikin ponnistus johtaa uupumukseen.”

Duodecimin Terveyskirjastossa asia ilmaistaan puolestaan näin:

”Masennustilat ovat psyykkisesti tuskallisia ja kuluttavia kokemuksia niin masentuneelle kuin hänen läheisilleen. Masennustila voi heikentää henkilön työkykyä merkittävästi, minkä takia se on sairauslomien ja ennenaikaisesti eläkkeelle jäämisen keskeinen ja yleistyvä syy.”

Lääketieteellisten ja psykologisten selitysten lisäksi yhteiskunta- ja sosiaalitieteilijät ovat tarjonneet kysymykseen useita eri vastauksia.

Masennuksen taustalla on yksilö, joka ei kykene täyttämään hänelle asetettuja toiveita aktiivisuudesta ja itsevastuullisuudesta

Foucault’n aloittamasta perinteestä käsin kyse on eräänlaisesta tiedon, vallan ja persoonaksi kasvamisen vuoropuhelusta. Psykologinen tieto esimerkiksi masennuksesta tarjoaa välineitä työn organisointiin, ja samaan aikaan luo myös kehyksiä sille, kuinka ymmärrämme itsemme työntekijöinä.

Sukupuolentutkija Sanna Rikala (2013) on osoittanut, että masennuksen käsite on keskeinen kielellinen väline, jonka avulla työssä uupuneet merkityksellistävät ja jäsentävät kokemuksiaan. Sosiologi Alain Ehrenbergin (2010) mukaan taas masennusepidemiaa voidaan nykyään pitää samankaltaisena ilmiönä kuin psykoanalyytikko Sigmund Freudin ajattelun pohjalta syntynyttä neuroosiepidemiaa. Molemmat näistä ovat oman aikansa tunnusmerkkejä. Siinä missä neuroosin taustalla nähtiin syyllisyyttä tunteva yksilö, on masennuksen taustalla yksilö, joka ei kykene täyttämään hänelle asetettuja toiveita aktiivisuudesta ja itsevastuullisuudesta. Kyse on eräänlaisesta positiivisen ylijäämästä (Vuori 2018).

Kenties hedelmällisintä on ymmärtää masennus erilaisten käsitysten, selitysten ja tietomuotojen verkostossa muuttuvana ilmiönä. ”Lääkärit, psykiatrit, terapeutit eivät olisi voineet luoda niitä ilman potilaiden aktiivista osallistumista: kun ajatus masennuksen leviämisestä leviää kaikkialle, potilaat alkavat itse aktiivisesti olla masentuneita ja myös muokata oireitaan kohti tiettyä yleisesti tunnettua oireyhtymää”, kuten Viren ja Vähämäki (2015, 230–232) osuvasti kirjoittavat.

Masennus ja työelämän yksilöllistyminen

Pitkälle teollistuneissa länsimaissa alkoi 1990-luvun alussa ilmiö, jota voidaan kutsua stressiepidemiaksi. Tämä tarkoitti voimistuvaa puhetta työperäisestä masennuksesta ja loppuunpalamisesta. Esimerkiksi Ruotsissa stressiperäiset pitkäaikaiset sairauslomat kasvoivat tuolloin vauhdilla. (Julkunen 2008, 236.)

Työelämään kiinnittyvää stressi- ja masennusepidemiaa kuvasi neljä keskeistä piirrettä: Ensinnäkin julkiselle sektorille muodostuneet manageriaaliset opit, jotka näkyivät esimerkiksi ulkoistamisina ja yksityistämisinä. Toiseksi työmäärä ja työhön liittyvä paine oli kasvanut ja työntekijöihin kohdistui odotus jatkuvasta uusien taitojen oppimisesta. Kolmantena piirteenä oli uudenlaisten, entistä intensiivisempien työn valvonnan muotojen kehittyminen, ja neljäntenä työelämän turvattomuuden ja epävarmuuden lisääntyminen. (Julkunen 2008, 238; Wainwright & Calnan 2002.)

Samaan aikaan stressiepidemian voimistumisen kanssa työelämän ongelmien poliittisista jäsennystavoista siirryttiin kohti psykologisia ja lääketieteellisiä jäsennystapoja. Suomessa esille noussutta niin kutsuttua jämäkkyysoppia voidaan pitää osoituksena tällaisesta kehityksestä. ”Jämäkkyysoppi” on työuupumuksen kansanomainen selitysmalli ja kuntoutusmenetelmä, jota hyödynnetään ennen kaikkea kuormittavan työelämän kontekstissa. Opin yksiselitteinen viesti on, ettei työelämän ongelmia vastaan kannata taistella, vaan yksilön on muutettava omaa asennettaan niitä kohtaan. (Rikala 2013, 160.)

”Jämäkkyysopin” yksiselitteinen viesti on, ettei työelämän ongelmia vastaan kannata taistella, vaan yksilön on muutettava omaa asennettaan niitä kohtaan

Työelämän yksilöllistyminen voidaan nähdä osana yleisempää yhteiskuntien medikalisoitumista. Tämän prosessin myötä yhä useampi sosiaalisen ja yhteiskunnallisen elämän osa-alue on alettu hahmottaa lääketieteellisin, esimerkiksi psykiatrisin termein. Kyse on paitsi ilmiöiden nimeämisestä, myös uudenlaisen normiston luomisesta, jonka myötä yhdenlaiset ilmiöt on alettu ymmärtää toivottaviksi ja toisenlaiset ongelmallisiksi. (Rikala 2013, 31.)

Työuupumuksen ja työperäisen masennuksen kasvua on selitetty työssä ja sen organisoinnissa tapahtuvilla muutoksilla. Etenkin elinkeino- ja ammattirakenteiden muutokset, joiden myötä perinteinen ruumiillinen työ on korvautunut vuorovaikutukseen ja tietoon perustuvalla aineettomalla työllä, on nähty keskeisenä selityksenä masennusepidemian nousuun. Yksinkertaistetusti sanottuna: raskas fyysinen työ on ainakin jossain määrin korvautunut psyykkisesti kuormittavalla henkisellä työllä. (Rikala 2015.)

Toisaalta taas vaikeasti avautuvat työmarkkinat sekä työelämään liittyvä paine ja epävarmuus selittävät nuorten aikuisten kasvaneita työkyvyttömyyslukuja. Etenkin alle 30-vuotiaiden työelämään kiinnittyminen on muuttunut entistä vaikeammaksi rakenteellisen työttömyyden myötä. Masennus onkin lisääntynyt erityisesti huonommista sosioekonomista asemista tulleiden nuorten keskuudessa. (Rikala 2018.)

Yksilölliset tuottavuuden vaatimukset voivat uusissa työn muodoissa johtaa yksilön kannalta yhteisöstä irrallaan olemisen kokemuksiin. Mikäli yksilö ei voi käsitellä näitä kokemuksia sellaisenaan, purkautuvat ne usein yksilön hyvinvoinnin kannalta epäjohdonmukaisin tavoin. Tutkimuksessamme (Nikkola & Harni 2015) käy ilmi, että tietotyössä irralla olemisen kokemukset tuottavat työntekijöille puutteen ja jopa masennuksen tunteita. Kun yksilöt eivät voi sijoittaa riittämättömyyden tunteitaan johdonmukaisesti työhön, laajemmat yhteiskunnalliset tai organisatoriset ristiriidat sisäistyvät heihin itseensä ja ikään kuin jakavat yksilön kahtia.

Aivot ja masennus

Tuoreimmat löydöt masennustutkimuksessa pohjautuvat pitkälti neurotieteistä periytyvään ajatukseen ihmisaivojen plastisuudesta. Plastisuudella – tarkemmin ottaen neuroplastisuudella – viitataan kahteen seikkaan: Ensinnäkin siihen, että ihmisen aivot ovat lähes loputtoman sopeutuvaiset ympäristön muutoksiin. Toisekseen sillä viitataan siihen, että vaikka aivot ovat lähtökohtana esimerkiksi oppimiskyvylle, oppiminen – eli uudenlaisen suhteen luominen ympäristöön – samanaikaisesti muokkaa myös aivojen rakenteita. (Viren & Vähämäki 2015, 209–210.)

Neurotieteilijä Zachary Mainen (2018) kirjoitti hiljattain aikakauslehti Guardianissa tähän liittyvistä tuloksista. Artikkelissa korostetaan ajallemme tyypillisesti, että sopivan joustavuuden tason löytäminen aivoissa on avaintekijä ihmisen älyllis-kognitiivisen toiminnan kannalta.

Se mistä masennuksen oireet puolestaan kumpuavat, johtuu tämän ajattelutavan valossa yksilön kyvyttömyydestä löytää tällaista sopivaa joustavuuden tasoa. Masennus näyttäytyy tästä näkökulmasta eräänlaisena ”oppimisen ongelmana”, toisin sanoen kyvyttömyytenä sopeutua ympäristöön ja siinä tapahtuviin muutoksiin.

Psykiatrian tohtori David Hellerstein (2001) kuvaa tätä eräässä artikkelissaan “Hannah W” -nimisen potilaan tarinan kautta. Hannah on 27-vuotias nainen, joka on kokenut lapsuudessaan useita menetyksiä ja traumaattisia kokemuksia. Myöhemmin hän on kärsinyt yli 15 vuotta masennuksesta ja paniikkihäiriöstä useiden stressiperäisten sairauksien kuten astman lisäksi. Psykoterapian ja mielialalääkityksen ohella Hannah kiinnostui joogasta, jota hän harjoitti useita tunteja päivässä. Muutaman kuukauden jälkeen Hannah tunsi ensimmäistä kertaa elämässään olonsa ensimmäistä tyyneksi ja hyvinvoivaksi.

Mitä tekemistä tämän tarinan esimerkillä on neuroplastisuuden kanssa? Hellerstein uskoo, että joogan harjoittaminen aiheutti muutoksia Hannahin aivoissa, tarkemmin ottaen aktivoi hänen aivojensa keskiosaa, amygdalaa eli mantelitumaketta.

Jo sen perusteella, että aivot ovat plastinen elin, on syytä olettaa että niiden toiminta perustuu muutoksiin siinä (yhteiskunnallisessa) ympäristössä, jossa aivoja kantava yksilö toimii. Toisin sanoen aivot ovat historiallinen elin.

Sosiologi Nikolas Rose (2003) on todennut, että meistä on tullut ”neurokemiallisia itsejä”. Tällä hän tarkoittaa sitä, että ihmisen ajattelu, tunteet ja käyttäytyminen ymmärretään yhä kasvavassa määrin aivojen toiminnan kautta. Neurokemiallinen diskurssi tarjoaa kehykset sille, kuinka ajattelemme itseämme, ja kuinka meitä ajatellaan ihmisinä. Tämä puhe- ja ajattelutapa luo yksilöille suuntaviivoja identiteettinsä, kykyjensä ja sosiaalisten suhteidensa reflektointiin.

Masennusepidemian kasvu ei johdu ainoastaan yksilöllisten kokemusten tai työelämän rakenteiden muutoksista, vaan myös masennuslääkkeitä kehittäneiden lääkeyhtiöiden aktiivisesta työstä

Neurokemiallisen diskurssin voimistumisen myötä masennusta on alettu mieltää entistä enemmän orgaanisena sairautena. Masennus ymmärretään hermosolujen välittäjäaineiden vajaatoimintana, jota voidaan ja jota kannattaa hoitaa ensisijaisesti lääkkeillä: samoin tavoin kuin diabetesta hoidetaan insuliinilla, masennusta voidaan hoitaa Prozac-lääkkeellä. On myös huomionarvoista, että Prozac-lääkettä ei määrätä ainoastaan masennukseen, vaan myös esimerkiksi unettomuuteen tai ahdistuneisuuteen.

Millaisia yhteiskunnallisia kytköksiä tällaisella neurokemiallisella diskurssilla on?

Rose (2013) on esittänyt, että tämän diskurssin voimakas yleistyminen on yksi selittävä tekijä masennusdiagnoosien kasvulle. Sen lisäksi, että ymmärryksemme masennuksesta on lisääntynyt neurotieteellisen osaamisen myötä, on samaan aikaan kehitetty myös entistä tehokkaampia ja voimakkaampia lääkepohjaisia hoitomuotoja – sekä lääketeollisuutta.

Myös psykiatri ja tutkija David Healy (2004) on päätynyt samankaltaisiin päätelmiin. Hänen mukaansa masennusepidemian kasvu ei johdu ainoastaan yksilöllisten kokemusten tai työelämän rakenteiden muutoksista, vaan myös masennuslääkkeitä kehittäneiden lääkeyhtiöiden aktiivisesta työstä.

Neurokemiallisen diskurssin voidaan nähdä ainakin jossain määrin vahvistavan keskiluokkaisia arvoja ja elämäntyylejä. Siitä huolimatta että siinä otetaan huomioon ympäristötekijät, kuten köyhyys ja sosioekonominen asema, ovat ne tärkeitä vain siinä määrin kuin ne vaikuttavat yksilöiden aivotoimintaan. (Nadesan 2004.)

Tästä syystä neurokemiallisen diskurssin voimistuminen masennusta selittävänä tekijänä jatkaa samankaltaista yksilöllistymiskehitystä kuin esimerkiksi 1990-luvulla Suomessa syntynyt jämäkkyysoppi.

Kyse on lopulta yksilön aivoista.

Joustavuus, sopeutumattomuus ja ristiriitaiset vaatimukset

Yhteiskunnallista keskustelua on vähintään viimeisen vuosikymmenen määrittänyt puhe jatkuvasta muutoksesta. Taloudellisissa rakenteissa ja työelämässä tapahtuneet muutokset kutsuvat yksilöä elinikäiseen oppimiseen ja – kenties paradoksaalisesti – aktiiviseen sopeutumiseen.

Neurokemiallinen diskurssi masennuksesta, sen syistä ja hoitoratkaisusta, näyttää mukailevan tätä samaa puhetapaa. Kyse ei ole kumpaankaan suuntaan etenevästä syy–seuraus-suhteesta, vaan verkostosta, jossa tiede, lääketeollisuus, työelämän muutokset ja yksilön tuntemukset kohtaavat. Niihin liittyvät intressit ovat alkaneet vaikuttaa yhtenäisiltä, samaa kieltä puhuvilta.

Muutos, joustavuus ja sopeutuminen (sekä sopeutumattomuus) ovat näiden molempien ytimessä. Tällaisia puhe- ja ajattelutapoja määrittää logiikka, jota voidaan kutsua kaksoissidoksiksi. Niitä kuvaavat lausumat kuten: ”saat sen mistä luovut”, ”ole aktiivinen, mutta sopeudu” ja niin edelleen.

Kuten Ehrenberg (2010) on esittänyt, nykyisen masennusepidemian taustalla on yksilöiden riittämättömyyden tunne. Yksilöt eivät jaksa enää tulla enemmän ”omiksi itseikseen”. Tämä riittämättömyys johtuu paitsi yksilön – ja ennen kaikkea hänen aivojensa – kyvyttömyydestä sopeutua jatkuvan muutoksen värittämään maailmaan, mutta sitä saattaa yhtä lailla selittää kaksoissidoksiin perustuva ajattelutapa.

Yksilön odotetaan oleva kykenevä toimimaan aktiivisuuden ja reaktiivisuuden välimaastossa: toimia ja olla vastaanottavainen. Kyse ei ole enää itsehillinnästä, vaan neuronien tasolla tapahtuvasta metatason hallinnasta, yksilön mahdollisuuksien ja potentiaalin organisoimisesta.

Juuri tästä syystä neurotieteisiin pohjautuvien ajattelumallien ja teknologioiden ympärille voidaan nähdä kasvaneen niin suuret markkinat.

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa sekä freelancetoimittaja.

Lähteet

Ehrenberg, Alain. 2010. The Weariness of the self. McGill-Queen’s University Press.

Foucault, Michel. 2008. Seksuaalisuuden historia. Helsinki: Gaudeamus.

Foucault, Michel. 1965. Madness and Civilization: A History of Insanity in the Age of Reason. New York: Vintage.

Healy, David. 2004. Let Them Eat Prozac: The Unhealthy Relationship Between the Pharmaceutical Industry and Depression. New York University Press

Hellerstein, David. 2001. Neuroplasticity and depression.

Nadesan, MH. 2002. Engineering the entrepreneurial infant: Brain science, infant development toys, and governmentality. Cultural Studies 16 (3): 401–432.

Nikkola, Tiina & Harni, Esko. 2015. Sisäistyneet ristiriidat, tunnetyö ja tietotyöläissubjektiviteetin rakentuminen. Aikuiskasvatus 35 (2015) : 4, s. 244-253.

Psykiatrian luokituskäsikirja. 2018.

Rikala, Sanna. 2013. Työssä uupuneet naiset ja masennus. Tampere university press.

Rikala, Sanna. 2014. Masennus työelämässä. Alusta!

Rikala, Sanna. 2016. Työuupumus ja vastarinnan mahdollisuudet. Teoksessa Ruumillisuus ja työelämä. Parviainen Jaana, Kinnunen Taina & Kortelainen, Ilmari (toim.) Tampere: Vastapaino, 182–198.

Rikala, Sanna. 2018. Kun mielenterveys rakoilee – näkymä työn ja opintojen ulkopuolelta.

Rose, Nikolas. 2013. Neurochemical Selves

Julkunen, Raija. 2008. Uuden työn paradoksit. Tampere: Vastapaino.

Viren, Eetu & Vähämäki, Jussi. 2015. Seutu joka ei ole paikka: kapitalismi ja metropoli. Helsinki: Tutkijaliitto.

Vuori, Jaakko. 2018. Masennus – aikakausisairaudet ja yhdentekevä positiivisuus.

Wainright, & Calnan. 2002. Work Stress. The Making of a Modern Epidemic. Open University Press.