Tallinn Pride -tiimi. Eturivissä vasemmalta oikealle: Sarah Raud, Kristiina Raud (sen jälkeen pinkki kaunotar, joka ei ole tiimin jäsen), Laura Vilbik, Margo Fray, Madis Kuusik. Kuva: Ester Sall.

Tallinn Priden järjestäjiin kuuluva Kristiina Raud vertailee artikkelissaan Helsingin ja Tallinnan pridejä ja niihin liittyvää kulttuuria. Priden järjestämisen aikana ja sitä jälkikäteen analysoidessa tuli esille monia uusia ilmiöitä ja kokemuksia. Virolaisilla on tapana ottaa kaikessa mallia tai mittaa Suomesta. Tämän lisäksi Viron LGBTQI+-yhteisö on muutenkin tiiviisti yhteydessä suomalaisiin. Siksi on perusteltua tarkastella Viron ja Suomen tapahtumia rinnakkain.

Tallinnan pride-kulkueen järjestäjätiimi on Helsingin pridessä markkinoimassa itseään. Ryhmämme on ilmeisesti vahingossa jätetty ilman järjestysnumeroa, joten saamme luvan etsiä itse paikkamme kulkueessa. Niinpä koko viisijäseninen seurueemme odottelee kiltisti ja pitelee banderolliamme. Edellämme on pinkkimusta anarkistien blokki rumpaleineen ja lisävahvistukseksi rekrytoituine pakolaisineen. Takanamme ovat drag queenit, joista kaikkein vetovoimaisin pyrkii koko ajan räjäyttämään ilmapallojamme. Kun vihdoin pääsemme liikkeelle, meitä lähestyy edellä mainittu pinkki diiva ja hengittää koko ajan niskaamme. Hän ei kuitenkaan enää räjäyttele ilmapallojamme, vaan sen sijaan kysyy ystävällisellä äänellä: ”Onko teitä vain viisi? Minä olen tukenanne!” Huolimatta huonosta säästä kävelemme hymy huulillamme ja valokuvissa näytämmekin kuin olisimme yhtä porukkaa: ”Drag Queens of Tallinn Pride”.

Hiljaisuus ja uusi toimintainto

Tallinnassa on vuodesta 2011 alkaen joka kolmas vuosi järjestetty festivaali, jonka nimi on Baltic Pride. Kulkuetta ei ole tähän saakka järjestetty, koska tapahtuma on haluttu esittää mieluummin festivaalina kuin mielenosoituksena, jollaisena kulkue usein tulkitaan. Ennen sitä, vuosina 2004–2007, oli ryhmä, joka järjesti Tallinnassa pride-kulkueen. Tänä vuonna, kun kymmenen vuotta on kulunut siitä kun viimeksi nähtiin pride-kulkue Virossa, jotkut toimeliaat, järjestöihin kuulumattomat henkilöt päättivät, että nyt on aika maalata Tallinnan kadut oikeasti kirjaviksi ja astua ulos kulttuuritapahtuman formaatista.

Tätä tarkoitusta varten oli ensin tutkittava, toivooko yhteisö itse kulkuetta. Tämän jälkeen aloitettiin yhteistyö Baltic Pride -tapahtuman järjestäjän Viron LGBT-yhdistyksen kanssa.[1] Neuvottelujen aikana tulivat esille myös yhdistyksen pienen mutta kirjavan jäsenkunnan henkilökohtaiset ja strategiset näkemyserot kulkueen tarpeellisuudesta ja tällaisen formaatin soveltuvuudesta virolaiseen kontekstiin.

Sekä aktivistien sekä muun yleisön joukossa on niitä, jotka eivät kannata kulkuetta siitä syystä, että Virossa kulkueisiin liittyy yleisesti vahvoja negatiivisia sivumerkityksiä, jotka ovat peräisin Neuvostoliiton ajalta. On myös niitä, jotka katsovat, että pride-kulkueilta puuttuvat Virossa historialliset kytkökset ja kun otetaan tällainen muualta kopioitu traditio ja asetetaan se ikään kuin vierasesineenä Viron kontekstiin, tämä aiheuttaa enemmän konfliktia muun yhteiskunnan kanssa ymmärryksen ja myötätunnon edistämisen sijasta. Hankalia LGBTQI+-teemoja on tämän jälkeen entistä vaikeampaa tarjota konservatiivisille poliitikoille ja virkamiehille. Mutta jos halutaan jatkossa saada oikeita muutoksia aikaiseksi valtion tasolla, niin juuri virkamiesten ja poliitikkojen kanssa meidän tulisi pyrkiä yhteistyöhön.

Monille on tärkeää, että voimme osoittaa toisillemme, onko meitä ja kuinka paljon meitä on

Toisaalta oli myös monia sellaisia henkilöitä, jotka olivat kulkuetta jo pitkään kaivanneetkin. Historiallinen konteksti ei häiritse nuorempaa sukupolvea, jolle yhteisö on olemassa pitkälti Internetissä ja joille symbolien merkitykset ovat yleismaailmallisia. Monille on tärkeää, että voimme osoittaa toisillemme, onko meitä ja kuinka paljon meitä on. Kulkue on myös hyvä tapa antaa kannattajillemme tilaisuus ilmaista itseään. Laajemmassa kontekstissa tarkasteltuna Tallinnan tapahtuma oli tärkeä myös Latviassa ja Liettuassa toimiville järjestöille ja yhteisöille, koska se yhdistää kolme valtiota yhteisen Baltic Pride -merkin alle.

Viron LGBT-yhdistyksen ja Tallinn Pride -yhdistyksen yhteistyön onnistumiseksi oli tärkeää kuulla kaikkia mielipiteitä. Ratkaiseva tekijä on kuitenkin se, että lopulta päästiin yhteisymmärrykseen siitä, että tärkeintä on koko yhteisön hyvinvointi ja siitä, että solidaarisuutta tarvitaan ja välillä vain on vaadittava saada yhteiskunnan huomiota, vaikka tällainen toimintamuoto todellakin aiheuttaa virolaisessa yhteiskunnassa hieman vierastusta. Nykyisessä poliittisesti hauraassa ja kulttuurisesti muuttuvassa tilanteessa se on jopa välttämätöntä. Tapahtuma itse toteutui kaiketi onnistuneesti. Vaikka Tallinn Pride -kulkue[2] ei saanut kaikkia sen järjestämiseen osallistuneitakaan muuttamaan aikaisempia näkemyksiään siitä, onko kulkueformaatti toivottua tulosta antava toimintamuoto Virossa, niin ainakaan kukaan festivaalin järjestäjistä ei ole jälkikäteen ilmaissut katuvansa kulkueen järjestämistä.

Kukaan ei osannut etukäteen ennustaa, millaiseksi kulkue lopulta muodostuu, mitä siitä tulevat ajattelemaan yhteisön jäsenet itse ja minkälainen tulee olemaan vastustajien reaktio tapahtumaan. Järjestäjätiimi oli valmistautunut siihen, että tapahtumaa pidetään onnistuneena, jos paikalle tulee muutama sata ihmistä. Sekä toteutunut kulkue että koko festivaaliviikko ylittivät odotukset, ja se antoi vahvan viestin niin järjestäjille kuin myös yhteisön jäsenille ja muulle yhteiskunnalle.

Priden järjestämisen aikana, mutta myös sitä jälkikäteen analysoidessa, tuli esille monia uusia ilmiöitä ja kokemuksia. Virolaisilla on tapana ottaa kaikessa mallia tai mittaa Suomesta. Tämän lisäksi Viron LGBTQI+-yhteisö on muutenkin tiiviisti yhteydessä suomalaisiin. Siksi on perusteltua tarkastella Viron ja Suomen tapahtumia rinnakkain.

Liikkeellelähdön vaikeus, ennakkoluulot ja väkivallan vaara

Koska Viro ei ollut kymmeneen vuoteen nähnyt sateenkaarikulkuetta, oli vuoden 2017 Baltic Pride -konferenssi hyvä paikka avata hieman taustatietoa prideista yleisesti. Konferenssin avausosassa puhuivat Baltic Pridesta Viron, Latvian ja Liettuan edustajat. Kaikki kolme maata ovat pieniä, ja ne ovat vielä kaukana yhtäläisten oikeuksien toteutumisesta, vaikka Riikassa ja Vilnassa kaikkien Baltic Pridejen aikana eli joka kolmas vuosi on järjestetty myös pride-kulkue. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että on varsin vaikeata saada ihmisiä tulemaan kaduille, että pride-kulkue aiheuttaa lisää ennakkoluuloja, ja että aina on otettava huomioon myös väkivallan mahdollisuus, vaikka väkivallan todennäköisyys on vähentynyt vuosi vuodelta.

Jos me emme halua ottaa itse vastuuta kantaaksemme, kuka sen sitten ottaa?

Esitettiin myös ajatus, että Baltian maiden LGBTQI+-yhteisö haluaa kokea vapautta ja kokea tulevansa hyväksytyksi, ja siksi käydään mieluiten ulkomailla järjestettävillä prideilla ikään kuin kansanjuhlissa. Mutta oman kotivaltion pride-kulkueeseen ei haluta osallistua, koska se on liian poliittinen, liian pieni tai liian hankalaa tai vaarallistakin. Mutta jos me emme halua ottaa itse vastuuta kantaaksemme, kuka sen sitten ottaa? Todennäköisesti juuri tällainen ajattelunkulku on muuttanut ainakin parin ihmisen mieltä, jotka päättivät sittenkin osallistua Tallinnan pride-kulkueeseen.

Keitä sitten olivat nämä lähes 2 000 ihmistä, jotka kävelivät kanssamme Tallinnan vanhankaupungin kaduilla?

Marssille rekisteröityi yhteensä 19 blokkia, joiden koko vaihteli yksinumeroisesta luvusta lähes seitsemäänkymmeneen. Yksi suurimmista blokeista koostui ulkovaltojen lähetystöjen diplomaateista. Monet ulkomaiset suurlähetystöt olivat allekirjoittaneet vetoomuksen, jossa ne ilmaisivat tukensa Baltic Pridelle. Vetoomuksen laatimista koordinoi Ruotsin suurlähetystö Yhdysvaltojen ja Suomen lähetystöjen tukemana. Diplomaatit, heidän ystävänsä ja perheenjäsenensä kantoivat ”Diplomats for Equality” -tekstillä koristettuja paitoja sekä upouutta banderollia. Suomen suurlähettiläs Kirsti Narinen muistelee, että hän tajusi pride-paraatien merkityksen vasta tänä kesänä Tallinnassa. Hän tunsi, että tällaisella esiintulolla ihmiset ilmaisevat ylpeyttänsä ja vaativat yhteiskunnalta heitä kohtaan kunnioitusta.

Suomen suurlähetystön henkilökunta ansaitsi ainakin tapahtuman järjestäjien kunnioituksen. He nostivat Tallinnan Toompea-mäellä sijaitsevan Suomen suurlähetystörakennuksen torniin suurimman sateenkaarilipun, mitä Tallinnasta löytyi. Vaikeaa olisi uskoa, että tämä olisi jäänyt huomaamatta kadun vastapäätä sijaitsevassa ja pridesta vaikenevassa Viron parlamentissa Riigikogussa.

Kannattajatahot

Priden järjestäjät olivat tietoisia, että runsas ulkomaalaisten osallistuminen paraatiin ei tule jäämään huomaamatta. Vaikka ulkovaltioiden diplomaattien osoittama kannatus oli järjestäjille ja yhteisölle erittäin rohkaisevaa, toisaalta tuli muistaa myös se, miten asiaa tullaan tulkitsemaan paraatin vastustajien toimesta. Ulkomaalaisten suurta määrää olisi helppo käyttää hyväksi tukena sille, että koko tämä ”homojuttu” on vain muualta tuotua ja ristiriidassa virolaisen luonteenlaadun kanssa. Diplomaattien kannatusilmaisun allekirjoitti myös Viron ulkoministeriö, ja myös jotkut yritykset ilmaisivat kannatuksensa.

Festivaalin ja kulkueen järjestämisprosessin aikana nousi esiin myös kysymys, onko tällainen yhteistyö ylipäänsä eettisesti hyväksyttävää. Nimittäin paraatin järjestäjien joukossa oli myös niitä, joiden päämotiivina on kapitalismin vastustaminen ja vasemmistolaiset arvot. Joidenkin muiden kaupunkien prideissa nämä arvot ovat vaatineet sulkemaan pois kaikenlaisen yhteistyön hallituksen edustajien ja rahaa himoitsevien kapitalististen yrityksien kanssa. Tallinnassa päästiin kuitenkin kaikissa debateissa siihen johtopäätökseen, että ennen kuin voidaan alkaa puhua kapitalistisesta tai antikapitalistisesta pridesta, täytyy ylipäänsä jokin pride edes olla olemassa.

Pakolaisaktivistit, pinkkipesu ja konformismi

Edellä viittaamaani arvot ovat paljon vahvemmin esillä Suomessa. Tämän vuoden Helsinki Priden yhtenä polttavana teemana oli Migrin eli maahanmuuttoviraston ja poliisin osallistuminen paraatiin, koska nämä viranomaiset ovat monien mielestä loukanneet LGBTQI+-pakolaisten oikeutta suojeluun ja ihmisarvon loukkaamattomuuteen. Lopulta poliisit kuitenkin marssivat siviilipuvuissa ja maahanmuuttoviraston virkamiesten sijaista marssiin osallistuivat pitkään kestäneillä protesteillaan kunnostautuneet pakolaisuusaktivistit. Viimeksi mainitut marssivat pinkkimustan eli queer-anarkistiryhmän kanssa, joka tänä vuonna oli kulkueen keskellä. Aiemmin tämä ryhmittymä on marssinut kulkueen perässä. He ovat halunneet ilmaista siten protestinsa pinkkipestyä[3], mutta perusolemukseltaan kuitenkin kapitalistista ja konformistista pride-tapahtumaa vastaan. Edellisenä vuonna he jopa järjestivät erillisen pinkkimustan Queersaatio-marssin kaupungin läpi Helsingin Pridea edeltävänä päivänä.

Pinkkimustassa blokissa toimi Erika-Evely Ee Eisen, Virossa syntynyt, mutta jo monta vuotta Suomessa asunut queer-aktivisti, toimittaja ja kouluttaja. Vaikka hän on omista arvoistaan ehdottoman varma ja on toiminut aktiivisesti niiden edistämiseksi, hän samaan aikaan kuitenkin myöntää myös sen, että Virossa juuri tällä hetkellä erilaisten yrityksien ja instituutioiden antama tuki on tärkeää ja hyödyllistä, koska se auttaa nostamaan LGBTQI+- sekä ihmisoikeusteemoja yhteiskunnassa esille ja rohkaisee myös yhteisöä tulemaan näkyvämmin esille. Tähän on myös marssin järjestäjien helppo yhtyä ja tämän vuoden menestyksekkään paraatin jälkeen tullaankin miettimään uudelleen, mitkä ovat ne arvot, joita me tämän tapahtuman avulla haluamme tulevaisuudessa pyrkiä edistämään.

Julkinen kannatus Virossa ja Suomessa on varsin erilaista

Sekä yhteisön jäsenet että ”suorat ystävämme” haluaisivat nähdä enemmän julkisuuden henkilöitä tulemassa ulos kaapista tai ilmaisemassa julkisesti tukensa yhteisölle. Suomessa tilanne on varsin hyvä, kun on yleisesti hyväksyttyä ja tapana olla julkisesti yhteisön puolella. Virossa tällaista tapaa ei ole vielä syntynyt.

Yksi harvoista julkisista kannattajista on Viron työ- ja terveysministeri Jevgeni Ossinovski, joka osallistui myös Baltian Pride konferenssiin ja ulkoilmakonserttiin (vaikka ei ollut mukana kulkueessa). Hän kehotti yhteisöä tuomaan tarpeitaan esille ja kannusti myöskin yhteisön jäseniä, että nämä pyrkisivät itse päättäjiksi. Tästä ministeri keräsi monilta plus-pisteitä, mutta myös miinuspisteitä. Hiljattain sai paljon huomiota ja tunnustusta Ristin seurakunnan pastori Annika Laats, joka televisio-ohjelman ”Suud puhtaks” suorassa lähetyksessä käytti välittömän, kiihkeän mutta myöskin älyllisen puheenvuoron samaa sukupuolta olevien parien sekä Viron parisuhdelain puolesta.[4]

Hän joutui lausumansa vuoksi antamaan arkkipiispalle selvityksen. Jotkut jo pelkäsivät että pastori ei voi enää jatkaa kirkossa, mutta Annika itse ilmoittaa että hän aikoo pitää tiukasti kiinni periaatteistaan, ja lopulta tilanne ratkesi rauhallisesti eikä mitään tapahtunut. Suomessa hänen kaltaisilleen ihmisille myönnettäisiin Vuoden hetero -titteli. Virossa tällaiselle kunnialle ei ole kysyntää, siellä kilpaillaan ennemminkin Vuoden sovinisti -tittelistä…

Rohkeita julkilausumia kaipaa moni virolainen ja Suomi on toiminut meille näissä asioissa hyvänä mallina. Hanna Kannelmäe, joka on ollut aktiivisesti mukana yhteisön toiminnassa Virossa, on osallistunut paljon myös Suomessa järjestettyihin tapahtumiin. Hänen mukaansa Helsingin Pridessa on sopivassa suhteessa sympaattista loistokkuutta ja tasapainoisuutta. Tapahtuma on tarpeeksi suuri ja näyttävä muistuttaakseen länsimaiseen kulttuuriin kuuluvia karnevaalikulkueita, mutta tämän lisäksi siinä välitetään poliittisia viestejä ja äänekkäät kriitikot ottavat siinä kantaa niin valtaapitäviä kuin myös LGBTQI+-liikettä itseään kohtaan. Hänen näkemyksensä mukaan hyvän priden tavoitteena onkin ilmaista yhteisön keskinäistä yhteenkuuluvuutta ja lisätä yhteiskunnan myötätuntoa yhteisöä kohtaan, mutta ennen kaikkea sen tarkoitus on toimia poliittisen painostuksen välineenä ja keinona vaikuttaa lainsäädäntöön.

Tarvitsemme aikaa, esimerkkejä, tarinoita, ja määrätietoisuutta

Yleisesti ottaen, suomalaisten ja virolaisten asiantuntijoiden näkemys on, että tavallisilla kansalaisilla Virossa kuten Suomessakaan ei ole kovin paljon tietoa siitä, mitä tapahtuu Suomenlahden toisella puolella. Tavalliset ihmiset saattavat käydä usein turistimatkoilla, mutta he eivät mieti paljon kohdemaan politiikkaa. Virolaisilla on Suomesta todellisuutta hieman ruusuisempi kuva, kun taas suomalaiset pysyvät uskossa, että Virossa asiat voivat olla jatkuvasti vain joko huonosti tai vielä huonommin. Näyttää kuitenkin siltä, että ne, jotka ovat vakavasti kiinnostuneita aiheesta, välittävät yhtä paljon tilanteesta molemmissa maissa, koska yhteisö ei tunne rajoja. Kuten Hanna sanoi, hän tuntee enemmän yhteenkuuluvuutta minkä tahansa maan LGBTQI+-ihmisiä kohtaan kuin kansalliskonservatiivisuutta edustavien virolaisten kanssa.

Miten tätä yhteenkuuluvuuden tunnetta sitten voitaisiin hyödyntää? Miten liikkua eteenpäin siitä, että vertaillaan itseämme muihin? Suomen vanhempia aikoja muistava Kirsti Narinen näkee, että Viro kantaa menneisyyden taakkaa ja tulevaisuuteen tähtäävien ihmisoikeuksien etusijalle asettaminen ei ole muodostunut siellä vielä tavaksi. Hän kuitenkin esittää vertailun, että tänä vuonna Suomi 100 -juhlallisuuksien yhteydessä esiin nostettu elokuva Tom of Finland ei olisi vielä kymmenen vuotta takaperin saanut Suomessakaan osakseen sellaista tunnustusta kuin se nyt saa.

Tom of Finland ei olisi vielä kymmenen vuotta takaperin saanut Suomessakaan osakseen sellaista tunnustusta kuin se nyt saa

Tarvitsemme aikaa, esimerkkejä, tarinoita, ja määrätietoisuutta.

Ee, joka myös työkseen kouluttaa ihmisiä LGBTQI+-asioissa, katsoo että on olemassa tiettyjä asioita, joita sekä Suomessa että Virossa voidaan toisiltaan oppia. Erityisesti hän tuo esille mahdollisuudet tutustua venäjänkieliseen yhteisöön, vaihtaa kokemuksia hivistä ja aidsista ja tavoittaa entisen Neuvostoliiton maiden ihmisiä, jotka eivät yleensä tule Suomeen, mutta jotka todennäköisemmin osallistuisivat tapahtumiin Virossa. Me puolestamme pystyisimme kasvattamaan yhteisön aktiivisuutta, keskinäistä solidaarisuutta ja priden sekä yhteisön tarjoamien palveluiden ja mahdollisuuksien saavutettavuutta vähemmistöryhmien näkökulmasta.

Sateenkaaren värisen sillan rakentaminen

”Onko priden järjestäjien joukossa niitä, jotka ovat pridea vastaan?!” – näin ihmettelee suomalainen. Istumme pihalla, hieman etäällä muista seminaarin osallistujista ja teemme ryhmätehtäväämme. Roolipeli: jokainen esittää yhtä roolia ja edustaa tämän roolipersoonan kantaa prideja kohtaan. Minun tuli esittää henkilöä, jota kiinnosti Pridessa vain juhliminen, pukujen kimallus ja rakkaus. Koska sillä hetkellä olin ollut jo useita kuukausia Baltic Priden pääjärjestäjä, se oli minulle oiva keino päästä eroon stressistä – hevon kuuseen te kaikki politiikkoineen, strategioineen, diplomaattisineen suhteineen ja oikkuineen! Minua vastapäätä istuva suomalainen ei pystynyt mitenkään eläytymään rooliinsa. Hänen mielestään sellainen henkilö jota hänen tulisi esittää on mahdoton: miten voi olla pridea järjestävä henkilö, joka saman aikaisesti on sitä mieltä että, pridea ei tulisi järjestää.

Suurlähettiläs Kirsti Narinen toteaa, että Suomenlahti on ajoittain yllättävän leveä ja syvä. Kokemukseni sanoo, että syviä kuiluja löytyy kaikkien ihmisten väliltä. Meidän on kuitenkin muistettava, että jos haluamme hyvää yhteisöllemme ja läheisillemme, on rakennettava siltoja, tai ainakin pitää yllä säännöllistä lauttaliikennettä.

Kirjoittaja on yksi Tallinn Pride -kulkueen ja Baltic Pride -festivaalin järjestäjistä. Hän työskentelee myös Viron LGBT-yhdistyksen yhteisöasiantuntijana. Vapaa-ajallaan hän järjestää feministisiä festivaaleja ja queer-juhlia, kirjoittaa artikkeleita Feministeeriumiin ja purevia postauksia sosiaaliseen mediaan.

Artikkeli on aiemmin julkaistu viroksi Feministeeriumissa. Suomentanut Rain Ots.

Viitteet

[1] Tämän artikkelin kirjoittaja oli yksi kulkuehankkeen aloitteentekijöistä ja Tallinna Pride -kulkueen valmistelujen aikana aloitti työt myös Viron LGBT-yhdistyksen yhteisöasiantuntijana. Toim.

[2] Tallinn Pride -kulkueen osallistujien lukumäärä – arviolta 1 800. Rekisteröityjä blokkeja – 19 (Viron LGBT -yhdistys, feministit, lähetystöjen diplomaatit, Latvian blokki jne.) Vihamielisyyden ilmauksia (loukkaavasta vihanpuheesta fyysisesti vaarallisiin ihmisiin) – 13. Lähde: Eesti LGBT Ühing ja Tallinn Pride.

[3] Pinkkipesu (pinkwashing) -termiä käytetään kuvaamaan markkinoinnin ja politiikan strategioita, joiden tarkoituksena on edistää tuote- ja tapahtumamarkkinointia, mutta myös palvella valtioiden etuja. Pinkkipesun avulla pyritään antamaan kuva, että nämä ovat jotenkin LGBT-ystävällisiä, edistyksellisiä, moderneja ja suvaitsevia, vaikka todellisuudessa nämä yritykset tai organisaatiot ovatkin rasistisia, pakolaisvihamielisiä tai sitten yritykset ovat mukana vain tavoitellakseen omaa taloudellista hyötyään.

[4] Viron parlamentti hyväksyi v. 2014 lain samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteesta. Lain toimeenpanoa estää kuitenkin lain toimeenpanosäännöksien puuttuminen jotka tulisi hyväksyä erillisenä lakina ja jota parlamentti ei ole suostunut hyväksymään. Kääntäjän huomautus.