Kuva: Mikael Heikkanen.

Puoluekentältä ollaan pakenemassa. Presidenttiehdokkaat useissa maissa ovat pyrkineet irtautumaan puolueista. Puolueiden jäsenmäärät laskevat eivätkä äänestäjätkään sitoudu puolueisiin entiseen tapaan. Viime aikoina on herännyt keskustelua puolueiden sisäisen demokratian kehittämisestä. Ovatko puolueet muuttumassa demokraattisemmiksi vai onko puolueista tulossa tarpeettomia?

Suomessa Sauli Niinistö päätti kääntää selkänsä kokoomukselle ja asettua ehdolle vuoden 2018 presidentinvaaleihin valitsijayhdistyksen kautta. Niinistön ajatuksena on esiintyä ”koko kansan” presidenttinä, ei vain yhden puolueen ehdokkaana. Yhdysvalloissa presidentti Donald Trump on asettunut sotaan hänet ehdokkaaksi asettaneen republikaanipuolueen eliittiä vastaan. Perinteiset konservatiivit eivät ole katsoneet hyvällä presidenttiä, joka kuuntelee mieluummin äärioikeistoa kuin puolueen eliittiä.

Myös Ranskassa presidentinvaalit ovat myllertäneet puoluekenttää. Emmanuel Macron valittiin vuoden 2017 vaaleissa presidentiksi vanhojen puolueiden ulkopuolelta. Vajaa puoli vuotta vaalien jälkeen julkaistun kyselyn mukaan vasemmistolaisen Jean-Luc Mélenchonin La France Insoumise (FI, ”Taipumaton Ranska”) on maan toiseksi suosituin puolue. FI on kuitenkin ilman puoluejärjestön perinteisiä rakenteita toimiva johtajaansa henkilöitynyt ”kansanliike”. Mélenchon hylkäsi aikaisemmin takanaan seisseet vasemmistopuolueet, julisti olevansa puoluepolitiikan yläpuolella ja edustavansa ”tavallisia kansalaisia”.

Puolueiden toimintakenttää evakuoidaan

Niinistön ja Mélenchonin ”kansanliikkeissä” ja Trumpin nousussa maansa johtoon kiteytyy monta sellaista puolueita kaikissa vanhoissa demokratioissa ravistelevaa ilmiötä, joista politiikan tutkija Peter Mair (1951–2011) on kirjoittanut ”puolueiden toimintakentän evakuoimisena”. Äänestäjät eivät sitoudu puolueisiin, joiden jäsenmäärät laskevat ja joihin edes poliitikot eivät enää tahdo tulla liitetyiksi. Menestyvimmät uudet puolueet ovat populistisia liikkeitä, jotka ilkkuvat perinteiselle politiikalle ja luottavat enemmän karismaattiseen johtajuuteen kuin demokratiaan.

Puolueet ovat Mairin näkökulmasta epäonnistuneet kohtaamaan niitä kohdanneen kriisin, minkä seurauksena yhtä lailla kansalaiset kuin poliitikotkin ovat jättämässä perinteisen poliittisen osallistumisen katastrofialueeksi muuttuneen osan: puoluedemokratian.

Puolueet ovat epäonnistuneet kohtaamaan niitä kohdanneen kriisin

Kansanvallan tulevaisuuden kannalta puolueiden ahdinkoon on syytä suhtautua vakavasti. Puolueet ovat elimellisen tärkeitä joukkojen poliittiseen osallistumiseen perustuvalle edustukselliselle demokratialle. Ilman puolueiden poliittisia linjauksia ja näitä linjauksia edustuselimissä edistäviä puolueryhmiä kävisivät politiikan läpinäkyvyys ja tilivelvollisuus – edustuksellisen demokratian kulmakivet – liki mahdottomiksi. Vaalijärjestelmä vaikuttaa puolueiden toimintaan. Vastaavasti myös puolueiden sisäinen demokratia vaikuttaa poliitikkojen käytökseen. Puolueiden sisäistä demokratiaa onkin tutkittava yhtä analyyttisesti kuin vaalijärjestelmiä, jotta puoluepolitiikkaa voitaisiin todella ymmärtää. (Rahat ja Hazan 2001, 297.)

Demokratia alkoi 1990-luvun loppua kohti tultaessa kiinnostaa sekä tutkimusta että politiikkaa. Politiikan puolella alettiin pohtia mahdollisuuksia ”demokratian laajentamiseen” esimerkiksi Suomessa käyttöön otetun kansalaisaloitteen muodossa. Samaan aikaan edustuksellisen demokratian on havaittu kärsivän äänestäjäkadosta, puolueiden jäsenten vähentymisestä ja puoluekiinnittymisen heikkenemisestä.

Mistä johtuu, että samaan aikaan on käynnissä kaksi täysin vastakkaista tendenssiä – demokratiaa edistävä ja sitä nakertava?

On käynnissä laajamittainen yritys määritellä demokratia sellaiseksi, että se ei riipu kansan suvereniteetista

Mair esittää, että on kaksi mahdollista selitystä: Yksi mahdollinen selitys on se, että pyrimme tekemään demokratiasta jälleen merkityksellistä aikana, jolloin sen merkityksellisyys on uhattuna. Toisaalta demokratiasta käyty keskustelu tuntuu tukevan esityksiä, jotka puoltavat ihmisten joukko-osallistumisen vähenemistä politiikassa. Toinen selitys onkin, että virinneen demokratiakiinnostuksen tarkoituksena ei ole elvyttää demokratiaa sinällään, vaan määritellä demokratia uudelleen siten, että se on helpompi sovittaa hävinneen kiinnostuksen ja osallistumisen kontekstiin. Uudet demokratian muodot ohittavat perinteiset puolueisiin nojaavat instituutiot. On siis käynnissä laajamittainen yritys määritellä demokratia sellaiseksi, että se ei riipu kansan suvereniteetista – äärimmillään niin, että kuvitellaan demokratia (demos kratos, kansan valta) ilman kansalaisia, demosta, keskiössään. (Mair 2013, 8–9.)

Mutta mistä demokratian kriisi johtuu? Mair osoittaa sormellaan puolueita, joiden epäonnistumiset ovat tehneet äänestäjien osallistumiseen perustuvasta demokratiasta mahdotonta siinä muodossa kuin olemme sen tunteneet. Koska tämä demokratia edellyttää puolueita, tarkoittaa päätöksenteon siirtyminen puolueiden ulkopuolelle myös päätöksenteon valumista kansalaisten ulottumattomiin. Kuten edellä kuvattiin, puolueiden epäonnistuminen ilmenee sekä kansalaisten välinpitämättömyytenä puolueita kohtaan että poliitikkojen haluna toimia puolueiden ulkopuolella. Puoluekenttää evakuoidaan kiireellä. (Mair 2013, 13, 16.)

Demokratia puolueissa

Puoluetutkimuksessa suosittu valtasiirtymähypoteesi esittää nykypuolueiden menettäneen otetta jäsenistään, kun ne toimivat kansainvälistyneillä mediakentillä operoivina vaalikoneistoina. Aikaisemmin vaikutusvaltaiset puolueaktiivit ovat saaneet siirtyä syrjään päätöksenteossa vallan siirryttyä julkiselle toimintatasolle. Käytännössä tämä on näkynyt parlamentti- ja ministeriryhmien sekä puoluejohtajien vallan kasvamisena samalla kun puoluehallitusten ja -valtuustojen valta on kutistunut. (Koskimaa 2017, 112.)

Suomessa yhteiskunnan muutos tukee valtasiirtymähypoteesia. Puolueet kykenevät kuitenkin luontaisesti vastustamaan koviakin ulkoisia paineita. Puolueissa, missä parlamenttiryhmillä on historiallisesti ollut keskeinen rooli (kokoomuksen kaltaiset kaaderipuolueet), muutos on ollut luonteva, toisin kuin jäsenistöään korostaneissa puolueissa (SDP:n kaltaiset joukkopuolueet). Eliittivaltaan siirtymisen pitäisi olla epäluontevaa myös aktivistipuolueille (kuten vihreät). Voimavarat puolueissa painottuvat yhä enemmän julkiselle toimintatasolle, puoluetoimistot ovat pienentyneet ja niukat voimavarat kohdennetaan perinteisen järjestötoiminnan sijaan viestintään ja vaaleihin. (Koskimaa 2017, 112–113, 135.)

Vesa Koskimaa on tutkinut valtasiirtymää puoluetuen, lehdistötuen ja eduskuntaryhmien kansliatuen kautta. Jäsenmaksu oli aikaisemmin puolueille keskeinen rahoituskanava, mutta puoluetuki on tehnyt puolueista taloudellisesti itsenäisiä jäsenistöönsä nähden. Puoluetuki on sidottu kannatukseen vaaleissa, mikä korostaa julkisen toimintatason roolia puolueessa. Puoluetuki on ollut selvästi yli kolme neljäsosaa puolueiden kokonaistulosta 80-luvulta lähtien. Nykyään jäsenmaksut muodostavat vain alle kaksi prosenttia puolueiden tuloista. Myös puolueiden henkilöstö painottuu vaalityöhön ja julkiselle tasolle, mikä siirtää voimavaroja pois jäsentasolta. Puoluetoimistot ovat pienentyneet ja ryhmäkansliat kasvaneet selvästi. Puoluetoimistoille jääneet resurssitkin ohjataan jäsenten tukemisen sijaan vaalityöhön, ja tämä muuntaa toimistot ”puolue-eliittien markkinointiviestintään erikoistuneiksi agentuureiksi”. (Koskimaa 2017, 115, 118–119, 120, 123–124.)

Suomessa yhteiskunnan muutos tukee valtasiirtymähypoteesia

Myös politiikan medioituminen on heikentänyt puolueiden jäsenistöä antamalla poliitikoille suoran väylän puhua äänestäjille ilman, että jäsenistön tarvitsisi kerätä kannatusta jalkatyöllä. Puolueiden viestintä on henkilöitynyttä ja politiikkaa tehdään reaaliaikaisesti mediassa. (Koskimaa 2017, 116.) Puolueiden johtajat ja valtioneuvostojen ministerit ovat perinteisistä kaaderipuolueista perinteisiin joukkopuolueisiin nykyään yhä useammin kansanedustajia (lähes kaikki). Koskimaa näkee tämän sotivan joukkopuolueen ihannetta vastaan (Koskimaa 2017, 127). Aktivistipuolue vihreissä on onnistuttu pitämään kiinni siitä, että johdossa on myös ei-kansanedustajia.

Puolueet ovat jatkuvasti kehittyneet järjestöinä ja poliittisina toimijoina. Tärkeä vaikuttava tekijä puolueiden muutoksessa on niiden toimintaympäristö. Suomessa yhteiskunta on nopeasti muuttunut maatalousvaltaisesta Neuvostoliittoon nojanneesta maasta korkeasti kouluttautuneeksi ja palveluvaltaiseksi korkean teknologian vientiä painottavaksi osaksi Euroopan unionia. Samalla poliittinen ympäristö on muuttunut presidentin valta-asemaa painottaneesta järjestelmästä kohti puolueiden dominoimaa parlamentarismia. Nopeasti toteutuneet ja perustavat muutokset suomalaisten puolueiden toimintaympäristössä ovat mahdollisesti muuttaneetkin puolueet ammattimaisemmin, ”parlamentaarisemmin” ja johtajakeskeisemmin toimiviksi. (Koskimaa 2016, 21.)

Kansainvälisten tutkimusten mukaan Suomi kuuluu silti maihin, missä puolueet ovat lisänneet jäsenten osallistumismahdollisuuksia päätöksenteossa (Rahat & Hazan 2001, 316). Yksi esimerkki puolueiden demokratisoitumisesta on puheenjohtajan valinta jäsenäänestyksellä. Viime vuosina jäsenäänestyksiä ovat hyödyntäneet ainakin keskusta, vihreät ja vasemmistoliitto.

Kuinka paljon jäsenäänestykset lopulta kertovat demokratisoitumisesta? Koskimaa esittää, että puoluejohtajavalintojen alistaminen jäsenäänestyksille on myös keino vahvistaa johtajan asemaa puolueessa. (Koskimaa 2017, 138.)

Laajemmin yhteiskunnassa demokratian kehittämistä rummuttavan puheen takana sekä kansalaiset että poliitikot ovat kuitenkin jättäytymässä pois päätöksenteon perinteisiltä kentiltä. Kansalaiset vetäytyvät omien kiinnostustensa pariin ja antavat vallan poliitikoille, jotka piiloutuvat vallan virallisten kulissien taakse. Samaa voidaan nähdä puolueissa, joissa valta on siirtynyt enenevässä määrin puoluejäseniä edustavilta elimiltä julkiselle toimintatasolle. Ovatko jäsenäänestykset lopulta puolueiden keino sopeutua tähän sinällään epädemokraattiseen kehitykseen?

Puolueiden sisäisen demokratian tulevaisuus

Puolueiden keskusorganisaatiot vahvistuivat 1980-luvulle asti, mutta sittemmin valta on siirtynyt järjestöiltä julkiselle, vaaleilla valittujen poliitikkojen toimintatasolle. Perinteinen järjestöperustainen aktivismi suomalaisissa puolueissa on käynyt hankalaksi, mikä noudattaa yleiseurooppalaista kehityskulkua. Median murros ja entistä nopeatempoisempi politiikka tukevat eliitin voimistumista puolueissa. (Koskimaa 2017, 136–137.)

Jäsenpuolueiden kuolema saattaa kuitenkin olla liioiteltu arvio. Puolueiden jäsenmäärät ovat laskeneet, mutta samalla äänestäjien määrä on lisääntynyt. Puolueiden on lopulta edelleen syytä pitää kiinni jäsenistään, jotka ovat uskollisia äänestäjiä ja jotka edelleen houkuttelevat uusia äänestäjiä puolueelle. (Teorell 1999, 376.) Uudistusten ja vallan uusjaon ohella puolueet myös heijastavat toiminnassaan jatkuvuutta, eivätkä täysin mukaudu toimintaympäristön muutoksiin. Muutokset riippuvat paljon siitä, onko puolueen tausta poliitikkoja korostavassa kaaderipuoluemallissa vai jäsenistölle painoarvoa antaneessa järjestöpuoluemallissa – tai uudenaikaisimmissa järjestäytymisen tavoissa, kuten aktivistipuolueissa. (Koskimaa 2017, 136–137.)

Yleinen näkemys puoltaa puolueiden sisäistä demokratiaa ja sen laajaa soveltamista. Puolueet yleisesti ottaen ainakin yrittävät esiintyä sisäisesti demokraattisina. Länsimaat ovat demokratisoituneet ja tämä on nostanut demokratian korkealle alustalle päätöksenteon ainoana legitiiminä muotona kaikissa yhteisöissä, mukaan lukien puolueissa (Koskimaa 2016, 25: Duverger 1967 [1951]).

Koska sisäisen demokratian laajentaminen kasvattaa päätöksentekijöiden joukkoa (demos), tulee päätöksentekoprosessista myös hyväksytympi. Aikana, jolloin kansalaiset ovat tietoisempia, pätevämpiä ja valmiimpia osallistumaan politiikkaan, voi puolueiden sisäinen demokratia tarjota kaivatun lisän puolueisiin nojaavaan demokratiaan. (Koskimaa 2016, 25.)

Yleinen näkemys puoltaa puolueiden sisäistä demokratiaa ja sen laajaa soveltamista

Puolueiden sisäistä demokratiaa jo 1990-luvulta alkaen tutkinut ruotsalainen Jan Teorell on argumentoinut, että puolueiden jäseniä tulee motivoida jäsenyyteen antamalla näille päätösvaltaa puolueiden sisäisissä asioissa, kuten puolueen taloutta ja järjestäytymistä koskevissa kysymyksissä. Jos puolueiden linjauksia koskeva päätöksenteko avattaisiin jäsenten lisäksi myös puolueen kannattajille, saataisiin mahdollisesti vältettyä puolueiden sisäiseen demokratiaan liittyvää ”äärimielipiteiden” korostamista. (Teorell 1999, 378.)

Debatti puolueiden sisäisestä päätöksenteosta ja sen demokraattisuudesta on ollut käynnissä pitkään eikä luultavasti tule hiipumaan lähitulevaisuudessa. Johtajavalintojen alistaminen jäsenäänestyksille sekä Suomessa että muualla maailmalla (kuten Jeremy Corbynin valinta Labour-puolueen johtoon Isossa-Britanniassa) saattaa valtavirtaistua puolueissa.

Suomessa keskusteluun saattaa nousta yhdistyslain muuttaminen siten, että puolueissa käytyjen jäsenäänestysten tuloksista tehtäisiin sitovia. Parhaimmillaan johtajavalintojen demokratisoiminen lähentäisi kansalaisia ja poliittista johtoa. Poliitikoille motiivina toimii äänestyksen tarjoama puheenjohtajan ”huomattavasti leveämpi selkänoja” verrattuna sisäpiireissä tapahtuvien johtajavalintojen antamalle mandaatille. (Koskimaa 2017, 138.)

Mairia mukaillen: oleellista on selvittää, onko kehityksessä kyse mukautumisesta joukko-osallistumisen jälkeiseen demokratiaan vai demokratian korjausliike.

Lähteet

Mair, Peter (2013) Ruling the Void. The Hollowing of Western Democracy. Lontoo: Verso.

Koskimaa, Vesa (2016) Towards Leadership Democracy – The changing balance of power in three Finnish political parties 1983–2012. Väitöskirja. Tampere: Tampere University Press.

Koskimaa, Vesa (2017) ”Onko valta siirtynyt puolueissa kenttäväeltä eliiteille?”. Teoksessa Niemi, Mari K., Raunio, Tapio & Ruostetsaari, Ilkka (2017) Poliittinen valta Suomessa. Tampere: Vastapaino, 111–138.

Teorell, Jan (1999) ”A Deliberative Defence of Intra-Party Democracy”, Party Politics, Vol 5. No.3, 363–382.

Hazan, Reuven Y. & Rahat, Gideon (2001) ”Candidate selection methods. An Analytical Framework”. Party Politics, Vol 7. No.3, 297–322.

Duverger, Maurice (1964 [1951]) Political Parties. Their Organization and Activity in the Modern State. Lontoo: Cambridge University Press.