Blyth, Mark: Talouskuri – Vaarallisen opin historia.
2017. Tampere: Vastapaino.
Syksyllä 2018 tiedotusvälineissä muisteltiin näyttävästi finanssikriisin kymmenvuotissyntymäpäiviä. Ja hyvästä syystä.
Yhdysvaltain asuntomarkkinoilla lauennut jyrinä suisti maailmantalouden syvään ahdinkoon, jonka jälkiä siivotaan edelleen. Syvä lama ja pitkä taantuma jättivät jälkeensä näköalattomuutta ja toivottomuutta. Suomessa talous nousi finanssikriisiä edeltäneelle tasolle vasta tänä vuonna.
Finanssikriisi pakotti talousviisaiden luokan joustamaan toviksi doktriinista, joka oli kriisiä edeltäneiden vuosikymmenten aikana vakiintunut talouspoliittisen päätöksenteon ohjenuoraksi.
Rahoitusmarkkinoita oli 1970-luvulta lähtien pikkuhiljaa riisuttu sääntelystä. Tehokkaat ja läpinäkyvät markkinat, joilla kaikki oleellinen tieto liikkuisi esteettä, sääntelisivät itseään eikä vaarallisia kuplia pääsisi syntymään. Samalla pontta olivat saaneet äänenpainot, jotka vaativat valtion talouspoliittisen roolin uudelleenmuotoilua. Usein uusliberaaliksi kuvailtu käännös ei, toisin kuin vasemmistolaiset kommentaattorit joskus haluavat nähdä, pyrkinyt kutistamaan valtiota, vaan valjastamaan sen eri tehtävään.
Valtion tuli toki hylätä se missio, jonka keynesiläinen oppi oli sille viimeistään toisen maailmansodan myötä sälyttänyt: täystyöllisyyden ylläpidon kansantalouden rahavirtoja kontrolloimalla ja investointeja sääntelemällä. Sen sijaan valtio omaksui uuden identiteetin markkinatoimijana, joka jalostaa itseään kiinnostavaksi ja kilpailukykyiseksi investointiympäristöksi.
Valtio omaksui uuden identiteetin markkinatoimijana, joka jalostaa itseään kiinnostavaksi ja kilpailukykyiseksi investointiympäristöksi.
Jäykiksi ja arkaaisiksi mielletyistä virastoista, laitoksista ja yliopistoista muokattiin innovatiivisia, markkinalogiikkaan ja kannustimiin reagoivia puolijulkisia organisaatioita. Ihmisistä puolestaan kasvatettiin aktiivisia riskisijoittajia ja yrittäjiä, jotka näkevät elämän sarjana kannattavia investointeja. Julkinen valta vastaa toki edelleen laajasta sosiaaliturvasta. Sen tasoa on kuitenkin höylätty ja ehtoja kiristetty.
Aktiivimallit, jotka kannustavat ihmisiä uudelleenkoulutukseen ja prekaareihin töihin toimeentulon menettämisen uhalla, ovat konsti kamppailla toimeentulon niukkuutta vastaan yhteiskunnissa, joissa laaja työttömyys on hyväksytty elimelliseksi osaksi kapitalismia mutta joissa perustulo nähdään vaarallisena väylänä liikaan emansipaatioon.
Valtio on toiminut tämän vallankumouksen airuena. Uusliberaalit ovat aina ymmärtäneet, että innovatiivinen markkinayhteiskunta ei synny itsestään, vaan vaatii aktiivista työstämistä ja valtiollista valppautta.
Juuri tämän vuoksi valtio haluaa jääräpäisesti, että opiskelijat rahoittavat opiskelunsa kasvavassa määrin opintolainalla, ja että sosiaali- ja terveyspalveluiden kentälle tuodaan kilpailun logiikka.
Kymmenisen vuotta sitten käsillemme lauennut finanssikriisi löi hegemoniaan särön. Hetkeksi. Uusliberalismi oli kotvan huonossa huudossa, kun eritoten eurooppalaiset poliitikot sättivät holtittomia amerikkalaisia pankkeja ja amerikkalaisen kapitalismin mallia (sivuuttaen toki sen, että eurooppalaiset pankit olivat vielä syvemmällä johdannais- ja roskalainasuossa).
Myös politiikan tutkijat fiilistelivät tovin uusliberalismin kuolemaa, kun taloustieteilijä John Maynard Keynes kaivettiin haudastaan perustelemaan sitä, miksi valtioiden oli pumpattava maailmantalouteen rahaa biljoonien dollarien edestä. Talouskurin sijasta tarvittiin aktiivista elvytyspolitiikka ja investointeja. Sitä vanhaa valtiota, siis.
Elvytyksessä kunnostautuivat eritoten Yhdysvaltain keskuspankki FED, joka käytännössä pelasti myös tukun eurooppalaisia pankkeja äyskäröimällä niihin dollareita, ja Kiinan kommunistinen puolue. Kiinalaiset elvyttivät summalla, joka vastasi 13 prosenttia maan bruttokansantuotteesta. Rahaa pantiin muun muassa maan luotijunaverkon modernisointiin.
Amerikkalaiset keskuspankkiirit ja kiinalaiset kommunistit pelastivat maailmantalouden täydelliseltä romahdukselta. Barack Obaman demokraatit, jotka olivat jo vuosikymmeniä sitten omaksuneet vastuullisen kirstunvartijapuolueen identiteetin, sen sijaan suhtautuivat elvytykseen nihkeämmin. Samoin eurooppalaiset eliitit, joita kahlitsivat myös EU:n talouskurisäännöt.
Uusliberaalit ovat aina ymmärtäneet, että innovatiivinen markkinayhteiskunta ei synny itsestään, vaan vaatii aktiivista työstämistä ja valtiollista valppautta
Vuosina 2008 ja 2009 kuitenkin elvytettiin – enemmän tai vähemmän vastentahtoisesti.
Käänne tuli kuitenkin nopeasti. Kesällä 2010 kehittyneiden maiden G20-ryhmä pääsi jonkin sortin konsensukseen siitä, että elvytystä on jatkettu riittämiin. Julkisten menojen ja palkkojen leikkauksia sekä työmarkkinoiden rakenteellisia uudistuksia alkoivat vaatia eritoten Euroopan keskuspankki ja Saksa, jonka vientiteollisuus toipui kriisistä verrattain nopeasti. Kansainvälinen elvytys oli lisännyt saksalaisten tavaroiden kysyntää, ja maan vientiteollisuudelle erinomaisesti sopiva euro takasi kilpailukyvyn.
Britannia, jossa David Cameronin johtamat konservatiivit nousivat valtaan vuonna 2010, komppasi vaatimuksia talouspolitiikan linjan reivaamisesta. Mätiin pankkeihin kaadetut eurot, kasvaneet työttömyysmenot ja elvytyspaketit löivät lovia budjetteihin. Tämä herätti huolta poliitikoissa ja valtiovarainministeriöiden kirstunvartijoissa kautta Euroopan.
Vuonna 2010 toden teolla laukalle lähtenyt Kreikan velkakriisi vahvisti yleiseurooppalaista käsitystä siitä, että ”Kreikan tielle” ei sovi päätyä. Suomessakin rahaministeriö alkoi vaatia kiristyspolitiikkaa julkisen talouden pidemmän aikavälin ongelmien nimissä ja totesi elvytysjakson päättyneen.
* * *
Skotlantilaissyntyinen, sittemmin amerikkalaisiin yliopistoihin siirtynyt poliittisen talouden tutkija Mark Blyth kysyy jo liki kahdellekymmenelle kielelle käännetyssä kirjassaan Talouskuri – Vaarallisen opin historia, miksi ajatus julkisen talouden menoleikkauksien autuaaksitekevyydestä pääsi voitolle vuonna 2010 – tilanteessa, jossa maailmantalous oli yhä hauraassa tilassa laajan pankkikriisin jäljiltä ja eurokriisirytinä oli vasta alkamassa. Blythin teos ilmestyi alun perin englanniksi jo vuonna 2013, mutta vuonna 2017 ilmestynyt suomennos tuntuu polttavan ajankohtaiselta. Niin vahvana elää Suomessa talouskuriajattelu, jota perustellaan ennen kaikkea julkisen talouden kestävyysvajeella (julkiset menot on pidettävä kurissa, kun työtätekevän väen osuus suomalaisista kutistuu alati hoiva- ja eläkemenojen paisuessa). Tampereen yliopistossa taloustieteen lehtorina työskentelevän Hannu Laurilan ja hänen työryhmänsä suomentama teos on siis mitä tervetullein talouspoliittinen puheenvuoro.
Blyth paikantaa talouskuribuumin takaa useita rinnakkaisia tekijöitä. Talouskurin käsitteessä (ja eritoten englannin kielen sanassa austerity) on jo silkkaa moraalista tenhoa, joka viestii kunnollisuudesta ja elintavasta, jossa suu on säkkiä myöten. Talouskuri vaikuttaa arkijärkiseltä politiikan tekemisen tavalta tilanteessa, jossa railakkaita bileitä seuraa kivulias kohmelo.
Silloin pitääkin sattua, että oppii.
Talouskuri alkoi toimia eräänlaisena moraalisena kompassina läntisessä maailmassa, joka – tarinan mukaan – oli elänyt yli varojensa ja käsi tulevien sukupolvien taskussa
Talouskuri alkoi toimia eräänlaisena moraalisena kompassina läntisessä maailmassa, joka – tarinan mukaan – oli elänyt yli varojensa ja käsi tulevien sukupolvien taskussa. Kun yksityisen velan kriisistä tuli pankit pelastaneiden ja sitä myöten rajusti velkaantuneiden valtioiden velkakriisi, auttoi talouskuriretoriikka oikeuttamaan sosiaalista ja taloudellista tuhoa aiheuttaneen leikkauspolitiikan.
Euroopassa ja eritoten euroalueella talouskuri on toki jo eräänlainen ”oletusasetus”. Euroalueen jäsenvaltiot ovat luopuneet omista valuutoistaan ja itsenäisen rahapolitiikan mahdollisuudesta, mutta taloustyrskyjä paremmin kestävän talousliiton edellyttämät taakanjakomekanismit ovat jääneet rakentamatta. (Jo sana ”liittovaltio” tuntuu poliittiselta itsetuholta.) Näin ollen talouskriisin iskiessä ainoaksi sopeutumismahdollisuudeksi jää julkisten menojen ja palkkojen leikkaaminen.
Kun esimerkiksi Kreikassa ja Irlannissa huikennelleet, etupäässä saksalaiset ja ranskalaiset pankit pelastettiin julkisin varoin, maiden julkinen velka ampaisi nousuun eikä rahoitusmarkkinoilta enää herunut lainaa.
Oman valuutan puutteessa oli anottava velkaa EU:lta, Euroopan keskuspankilta ja Kansainväliseltä valuuttarahastolta. ”Auttajat” vaativat lainojen vastineeksi tiukkaa talouskuria ja muun muassa työmarkkinoiden liberalisointiin tähtääviä rakenteellisia uudistuksia.
Kaikkia auttajia tuskin ajoi vimmainen ideologinen tarve kuristaa eurooppalainen sosiaalinen malli hengiltä. Kyse oli pikemmin banaaleista poliittista selviytymisvaistoista: Euroopan poliittisen status quon vielä vajaat kymmenen vuotta sitten muodostaneet keskustaoikeistolaiset ja -vasemmistolaiset puolueet eivät uskaltaneet tarjota äänestäjilleen muuta eurokriisiratkaisua kuin hulivilimaiden kuritusta.
Toisaalta talouskuritalkoisiin lähdettiin myös sellaisissa maissa, jotka välttivät syvimmän kriisin ja jotka eivät missään vaiheessa joutuneet rahoitusmarkkinoiden hirttosilmukkaan. Esimerkiksi Suomi ryhtyi leikkaamaan vapaaehtoisesti, kuten Blyth suomilaitokseen kirjoittamassaan esipuheessa muistuttaa.
Tällöin kyse on siitä pelikirjasta, jolla talouspolitiikan vaikutusvaltaisimmat instituutiot, kuten valtiovarainministeriöt ja keskuspankit, talouspolitiikkaa tekevät.
Valtaosa Blythin teoksesta käsittelee sitä, miten klassinen poliittinen taloustiede ja sittemmin valtavirtainen taloustiede ovat tuottaneet talouskuria kohti viettäviä politiikkaideoita.
Blyth pohtii, miten ajatus julkisin veroin rahoitetusta valtioapparaatista on aina tuottanut päänvaivaa liberaaleille talousajattelijoille ja -tieteilijöille. David Humen (1711–1776) ja Adam Smithin (1723–1790) kaltaiset klassiset valistuksen liberaalit pitivät valtiota välttämättömänä omistusoikeuksien ja väkivaltamonopolin ylläpitäjänä, mutta näkivät toisaalta valtion taloudellisen toiminnan imevän resursseja arvokkaammalta yksityiseltä toimeliaisuudelta.
Sittemmin argumentit ovat saaneet nyansseja ympärilleen, mutta ongelma on tuttu. Taloustieteilijä voi esimerkiksi argumentoida, että valtion ei kannata elvyttää, sillä rationaaliset kuluttajat osaavat ennakoida, että valtion elvytyspäätös merkitsee isompaa verotaakkaa tulevaisuudessa. Näin ihmiset lisäävät säästämistään ja vähentävät kuluttamistaan, ja elvytyksen hyödyt mitätöityvät.
Finanssikriisistä ja Lehman Brothersin sortumisesta syksyllä 2008 on puhuttu paljon, mutta vuoden 2010 talouskurikäänne oli liki yhtä kohtalokas hetki
Blyth ryöpyttää taloustiedettä, joka tarjosi tulitukea talouskurin legitimoinnissa. Ajatus ”kasvua tuovasta talouskurista”, joka rohkaisee kutistuneesta julkisesta sektorista ja keventyvästä verotaakasta ilahtuneita ihmisiä kuluttamaan, saa armottoman käsittelyn. Empiirinen tuki väitteelle osoittautuu jos ei olemattomaksi niin vähintään hyvin rajalliseksi.
Huutia saa myös väite siitä, että kansantaloudet ajautuisivat turmion tielle, kun julkisen velan suhde taloudesta kipuaa yli tietyn suhteen. Eurokriisin aikana tätä ajatusta helli muiden muassa Euroopan silloinen talouskomissaari ja sittemmin Suomen Pankkiin pääjohtajan pallille siirtynyt Olli Rehn.
Talouskuri lukeutunee aikamme vaikutusvaltaisimpien poliittisten ideoiden joukkoon. Finanssikriisistä ja Lehman Brothersin sortumisesta syksyllä 2008 on puhuttu paljon, mutta vuoden 2010 talouskurikäänne oli liki yhtä kohtalokas hetki. Talouskuri-intoilu käynnisti poliittisen kriisin, joka oireilee nyt läntisen puoluekentän murroksena sekä populismin ja ääriliikkeiden nousuna. Kun Euroopan sentristeillä ei ollut tarjota ihmisille muuta kuin leikkauksia ja hauraita visioita kivuliaasti kohentuvasta kilpailukyvystä, ei ole varsinainen yllätys, että kansalaiset alkoivat hakea vaihtoehtoja uusista poliittista liikkeistä.
Perinteinen poliittinen keskusta on palasina tai kriisissä niin Espanjassa, Italiassa, Ranskassa kuin Saksassakin. Brexitiä motivoi pitkään jatkunut tyytymättömyys, joka ei toki tyhjene yksin finanssikriisin jälkeiseen talouskuriin.
Yhdysvalloissa Obaman kriisinhoito oli karvas pettymys monille äänestäjille, jotka sittemmin löysivät Trumpin groteskista hahmosta symbolin suuttumukselleen. Samalla on ironista, että massiiviset tukipaketit pankeille ja muun muassa autoteollisuudelle mobilisoivat Yhdysvaltain radikaalin oikeiston ja Trumpia ennakoineen teekutsuliikkeen, joka katsoi Obaman rikkoneen kapitalismin perusarvoja.
Toivottavasti siis kesällä 2020 järjestetään kunnon talouskriisimuistelot.
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.
