Kivistö, Sari & Sami Pihlström: Sivistyksen puolustus. Mihin akateemista elämää tarvitaan?
2018. Gaudeamus: Helsinki.

Varsin harvoin tulee vastaan kirjoja, joista voi käyttää sanoja ”vanhanaikainen” ja ”elitistinen” myönteisessä mielessä. Sari Kivistön ja Sami Pihlströmin kirjoittama Sivistyksen puolustus on kuitenkin juuri tällainen. Sen linjakas akateemisen elämänmuodon puolustuspuhe tuntuu näinä totuudenjälkeisinä wau-yliopiston ja kaikenkattavan pöhinäjargonin aikoina suorastaan raikkaalta tuulahdukselta ja tarpeelliselta paluulta perusasioiden äärelle.

Kivistö ja Pihlström lähtevät kirjassaan olettamuksesta, että sivistys, akateeminen elämä ja intellektuaalinen toiminta ovat Suomessa tällä hetkellä uhattuina. Kuten kirjoittajat useaan kertaan muistuttavat, tällainen huolenaihe ei ole vain omalle ajallemme ominainen, vaan keskustelu etenkin yliopistolaitoksen roolista yhteiskunnassa ja sen tuottamista hyödyistä on oikeastaan yhtä vanha kuin akateeminen ajattelu itse. Aivan erityisesti Kivistö ja Pihlström ovat huolissaan humanistis-yhteiskunnallisen tutkimuksen tulevaisuudesta, se kun mukautuu tieteenaloista kenties huonoiten nykyajan vaatimuksiin välittömästä sovellettavuudesta ja tuotteistettavuudesta.

Kirjoittajat paikantavat tekstissään sivistykselle useita uhkia, jotka osin liittyvät toisiinsa. Yksi on tietenkin tämänhetkinen koulutuspolitiikka, joka vaatii tieteeltä ja tutkimukselta välittömiä hyötyjä. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että tieteellisellä ajattelulla, tutkimuksella ja opetuksella tulisi olla yhteiskunnassa arvo sinänsä ja että usein tutkimustyön arvo käy ilmi vasta vuosien, jopa vuosikymmenten tai -satojen jälkeen. Keskittymällä vain ajankohtaisiin, trendikkäisiin ja helposti rahaksi muutettaviin tutkimusaiheisiin yliopisto typistyy konsulttilaitokseksi korkeimpaa opetusta ja tutkimusta tuottavan instituution sijaan.

Keskittymällä vain ajankohtaisiin, trendikkäisiin ja helposti rahaksi muutettaviin tutkimusaiheisiin yliopisto typistyy konsulttilaitokseksi korkeimpaa opetusta ja tutkimusta tuottavan instituution sijaan

Toinen kirjoittajien huolenaihe on yleinen tieteenvastainen ilmapiiri ja populistisen politiikan nousu, mikä osaltaan toki ruokkii koulutuspoliittisia leikkauksia. Kirjoittajien sanan säilä heiluu terävästi kohteeseensa: ”Monien yliopistolaisten mielestä Suomea on vuonna 2015 valtaan nousseen Juha Sipilän hallituksen toimesta johdettu jopa ideologisessa sivistys- ja pääkaupunkivihamielisyyden ilmastossa, ja tähän ikävään tilanteeseen tiedeyhteisön on ollut sopeutuminen. Puheet ’kärkihankkeista’ ja ’lippulaivoista’ ovat vaikuttaneet lähinnä silmänlumeelta, jonka peittoon harjoitetun politiikan sivistysvastaisuus on kätketty.” Oman osansa saavat myös keinotekoinen ja päälleliimattu innostumisretoriikka, kilpailuhenkisyys ja medianäkyvyyden samaistaminen tutkimuksen merkittävyyteen.

Kivistö ja Pihlström peräänkuuluttavat arvostusta akateemiselle elämänmuodolle, joka on erilaisten olemassaolon tapojen joukossa aivan omanlaisensa: siihen kuuluvat sisäinen motivaatio uuden etsimiseen ja syvälliseen tutkimukseen sekä kutsumus tieteen tekemiseen. Kun yhteiskunnallisessa keskustelussa peräänkuulutetaan verkostoitumista, nopeita tuloksia ja välittömiä vaikutuksia, ajautuu helposti myös tieteentekijän identiteetti kriisiin. ”Jos akateemisen elämän itsensä mielekkyys katoaa kokonaan – jos tutkijoilta hämärtyy käsitys siitä, miksi he ylipäänsä ovat ryhtyneet tutkijoiksi ja valinneet edustamansa elämänmuodon – koko tieteellisen toiminnan ja siihen perustuvan koulutuksen pohja on vaarassa pudota”, kirjoittajat huomauttavat.

Kirjoittajat tarkastelevat aihettaan paitsi politiikan, myös esimerkiksi käytettyjen metaforien ja kirjastolaitoksen roolin kautta. Heidän taustansa kirjallisuustieteessä ja filosofiassa näkyy teoksessa lukuisina esimerkkeinä näiden tieteiden kentiltä ja historiasta, ja etenkin monet filosofiasta ammentavat pohdinnat ovat viehättäviä. Muutamat esimerkit tosin tuntuvat harhailevan perusasetelmasta hieman turhankin kauas, mutta ehkäpä juuri tällaisessa, ajatuksen vapautta puoltavassa pamfletissa sen on valmis hyväksymään.

Kirja tasapainottelee taitavasti siinä, missä määrin tieteellisen keskustelun tulisi avautua rahvaalle ja missä määrin sen olisi oltava nimenomaan elitististä, eliitin puuhaa

Kirja tasapainottelee taitavasti siinä, missä määrin tieteellisen keskustelun tulisi avautua rahvaalle ja missä määrin sen olisi oltava nimenomaan elitististä, eliitin puuhaa. Kirjoittajien käsite avoin elitismi asettuukin merkitsemään paitsi sitä, että tietty elitistisyys myönnetään julkisesti ja sille annetaan arvo, myös sitä, että tieteentekijöillä on etuoikeutetun asemansa vuoksi myös vastuu ja velvollisuus kommunikoida työtään eteenpäin, ulos akatemiasta. Vaikka yksinäisellä tutkimuksen parissa puurtamisella on arvonsa, on vuorovaikutukseen perustuvassa maailmassa tehtävä myös myönnytyksiä – ja ilman asiantuntevaa tiedeviestintää keskustelu jäisi populistien, ”kokemusasiantuntijoiden” ja amatöörien pelikentäksi. Kuitenkin kirjoittajat painottavat moneen kertaan nimenomaan akateemisen julkaisemisen (ja etenkin monografioiden) tärkeyttä: laadukas tutkimustyö ei saisi korvautua twiittaamisella tai yleisötapahtumiin osallistumisella.

Sivistyksen puolustus on kauniisti kirjoitettu, tempoltaan viipyilevä aikalaispuheenvuoro, jonka riveiltä huokuu kirjoittajiensa laaja sivistys. Kirja saa akateemisenkin ihmisen pohtimaan omaa suhtautumistaan tieteelliseen ajatteluun ja koulutukseen, ja sen toivoisikin löytävän tiensä myös niiden käsiin, joille muutos ja positiivinen pöhinä ovat tavoiteltavia asioita sinänsä. Kirjoittajat tosin tätä rohkenevat esipuheessaan epäillä: ”Jos lukijamme kuitenkin tottuneesti käyttää – ja odottaa muidenkin käyttävän – esimerkiksi sanoja slush, kick-off, challenge, pitchaus, guru ja huikea, niin tämä kirja ei ehkä ole juuri häntä varten. Mutta silti, tai ehkä juuri siksi, soisimme hänen lukevan sen.”

Kirjoittaja on Vasemmistofoorumin tiedottaja.