Kävin viikko sitten teatterissa. Lempiteatterini Avoimet Ovet ei pettänyt. Näytelmä Keskellä ruuhkaa juoksee nainen esittää koomisesti, mutta hellyydellä keski-ikäisen naisen mahdottoman tehtävän: kestää työelämän, äitiyden, parisuhteen ja rapistuvan ulkomuodon paineet (miksei kukaan kutsu seitsenkymppistä vuorineuvosta ”rapistuneeksi”?).

Suosikkikirjailijani Erica Jong kirjoitti joskus, että parikymppisenä nainen luulee, että maailmaa voi muuttaa. Viisikymppisenä hän tajuaa, että syytä huoleen on. Työelämä ei ollutkaan reilu ja tasa-arvoinen; äitiys ei ollutkaan helppoa ja ihanaa ja naisen – jopa etuoikeutetun, koulutetun valkoisen naisen – elämä on julmetun raskasta. Niistä muista miljardeista naisista puhumattakaan.

Olen aina ihmetellyt juttuja keski-ikäisten naisten syrjinnästä työmarkkinoilla. Pitäisi olla korkeintaan 32 ja osata koodata. En ole vielä itse moiseen törmännyt, mutta todennäköisesti joskus törmään.

Mietin, miksi näin on ja voi olla. Me naiset olemme Suomessa jo koulutetumpia kuin miehet, parempia multitaskaajia ja väittäisin, että monesti ahkerampia. Näytelmän Niina, jota esitti Nora Raikamo, oli mainio esimerkki naisesta, joka oli kouluttanut itseään päättymättömiin ja kulki CV laukussa pitkin kaupunkia etsimässä töitä – joita ei ollut. Tunnen monta sellaista naista. Kurkkua kuristaa.

Mutta kenen on syy?

Hallituksen mielestä työn tuottavuus ei riitä. Kaikki kuitenkin tietävät, että useimmilla työpaikoilla tahti on höylätty jo nyt sellaiseksi, että 6 minuuttia sinne tai tänne ei muuta yhtään mitään.

Termin kuluneisuuden uhallakin minä syytän uusliberalismia. Luin hiljan psykoterapeutti Paul Verhaeghen mainion kirjan What about me? The Struggle for Identity in a Market-based Society. Verhaeghen käsittelee erityisen osuvasti meritokratiaa. Meritokratialla tarkoitamme järjestelmää, jossa ihminen pärjää elämässä kiitos lahjakkuutensa, erona periytyvästä aristokratiasta tai harvainvaltaisesta oligarkiasta. Uusliberalismissa meritokratia on yleinen tarina: jokainen pärjää ahkeruudella ja älyllä.

Paitsi että ei pärjää, kuten Verhaeghen ja moni muu on osoittanut. Sokea usko meritokratiaan jättää huomioimatta ihmisten lähtökohtien erot. Sitä, että juristien lapset ovat niin usein juristeja, ei voi selittää pelkällä periytyvällä lukupäällä. Toiseksi meritokratia luo uudenlaisen eliitin, joka tehokkaasti sulkee ovia perässään tulevilta. Jo eräs ensimmäisistä meritokratiapuheenvuoroista – Michael Youngin The Rise of the Meritocracy vuodelta 1958 – osoitti, että yhteiskunta, joka palkitsee ”fiksuimpia” ja rankaisee muita, muuttuu myrkylliseksi kansalaisilleen.

Suomi on pitkällä meritokratian tiellä.

Meritokratia on myös naisvihamielinen järjestelmä. Vaativan työn ja äitiyden yhdistäminen on edelleen vaikeaa, sen tietää jokainen sitä kokeillut nainen.

Suomi on pitkällä meritokratian tiellä. Terveydenhuoltosektorista on tulossa hoivabisnestä, yliopistoista tietobisnestä. Tehokkaat huippuyksilöt johtavat näitä yksikköjä maratonien juoksemisen lomassa. Sivistys, toisista huolehtiminen tai – pelottavin kaikista – rakkaus eivät ole arvoja sinänsä. Tuottavuus on.

Miten keski-ikäinen nainen tähän liittyy?

Kaikin tavoin. Kumauttaessaan päänsä kaikkialla olevaan lasikupoliin keski-ikäinen nainen palaa tärkeiden arvojen äärelle: toisista huolehtimisen, rakastamisen, tasa-arvon.

Empatia ei sovi uusliberalismin suureen meritokraattiseen tarinaan. Keski-ikäisessä naisessa onkin vallankumouspotentiaalia. Mikään valtaideologia ei sellaisesta pidä.