Kuva: Mikael Heikkanen.

Olemme radikaalin muutoksen kynnyksellä. Kaupungit ympäri Eurooppaa ovat luoneet erilaisia keinoja ja kanavia, alustoja, liikkeitä ja kansainvälisiä verkostoja, joiden avulla kansalaiset voivat osallistua ja vaikuttaa suoraan politiikkaan.

Joan Subirats on yksi alueellisen kansalaisfoorumin Barcelona en Común perustajista. Subirats keskustelee Lorenzo Marsilin kanssa siitä, miten kaupungit voisivat häivyttää ihmisten kokemaa epävarmuutta ja luoda uudenlaista suojaa kansalaisille. Samalla ne haastavat sekä teknologiajättejä, jotka pyrkivät saamaan omistukseensa kaiken datan, että kansallisvaltioita esimerkiksi niiden harjoittamassa pakolaispolitiikassa.

Lorenzo Marsili: Kaupungit tuntuvat heräävän eloon juuri nyt kaikkialla Euroopassa. Miksi luulet, että sillä mitä teette juuri nyt Barcelonassa, on niin suurta symbolista arvoa?

Joan Subirats: Tähän liittyy monia tekijöitä. Yleisellä tasolla yksi niistä on muutos alustalähtöiseen kapitalismiin ja monopolistiseen, digitaaliseen kapitalismiin. Valtiot ovat menettäneet kykynsä vastata tähän haasteeseen, koska sijoittajat kuten Google, Apple, Facebook ja Microsoft ovat nykyään suuria tekijöitä, kun samaan aikaan valtiot kamppailevat velkataakkaan nojaavan niukkuuden politiikan kanssa. Ihmisillä on yhä suurempia vaikeuksia, heidän elämäänsä leimaa epävarmuus ja pelko. Heillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan: mitä elintasolleni tapahtuu, mitä maalleni tapahtuu ja mitä meitä odottaa? Jo vuosia sitten filosofi Karl Polanyi puhui muutoksesta kohti kaupallistumista, sekä vastaliikkeestä, joka keskittyy eri elämänalueiden suojelemiseen. Mikä taho voisi suojella ihmisiä tässä tilanteessa?

Monen mielestä se on yhä valtio.

Kyllä, valtio on perinteisesti ollut se taho, joka on tarjonnut suojaa. Konservatiivisen, eristäytyneen ja muukalaisvihamielisen ajattelutavan mukaisesti valtio on yhä se taho, joka voi tarjota suojelua sulkemalla rajoja ja yhteiskuntia. Kaupunkien luonne on kuitenkin erilainen, sillä ne ovat syntyneet avoimiksi tiloiksi. Lainaten tunnettua sanontaa: ”kaupungin ilma saa minut tuntemaan itseni vapaaksi”.[1] Kaupungit ovat mahdollisuuksien tiloja. Kaupungin hallinnon ja poliittisten toimijoiden tiivis yhteistyö tarjoaa suojelua, joka on lähempänä ihmisiä ja myös konkreettisempaa. Toisaalta niillä on vähemmän poliittista toimivaltaa ja ylipäätään valtaa kuin kansallisvaltiolla. Kaupungit voivat siten olla tiloja, joissa jotkut asiat – mutta eivät kaikki – voivat kehittyä parempaan suuntaan.

Polanyista puheen ollen, filosofian professori Nancy Fraserin mukaan tämä toinen liike, suojelemiseen keskittyvä liike, on historiallisesti puolustanut etupäässä valkoisten, länsimaisten miesten oikeuksia, ei naisten, vähemmistöjen ja globaalin etelän oikeuksia. Fraser esitteleekin kolmannen liikkeen, joka perustuisi autonomiaan ja vapautumiseen. Missä määrin kaupunkien tarjoama ”suojelu” eroaa perinteisestä valtion suojelupolitiikasta? 

Tämä on erittäin hyvä kysymys, sillä se liittyy myös Ada Colauhun, Barcelonaan, PAHiin (asuntovelallisten liike, Platform of People Affected by Mortgages) ja häätöjä vastustavaan liikkeeseen. PAH on yhteydessä muutokseen, joka on mielestäni erittäin merkittävä. Kun ihminen kääntyy PAHin puoleen kertoen, että hänellä on ongelmia asuntovelan maksamisen kanssa ja että hänet tullaan häätämään asunnostaan, hän tapaa samalla muita, joilla on samoja ongelmia. Muut sanovat hänelle: ”Me emme ratkaise sinun ongelmaasi. Sinun on ryhdyttävä aktivistiksi, jotta voimme yhdessä ratkaista ongelmamme.” Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisestä ei tule PAHin asiakasta, vaan hänestä on tultava PAHin aktivisti, jotta he voivat yhdessä muuttaa asioita. Kyse on vapautumisen prosessista, eikä palvelun tuottamisesta, eikä liikkeen toiminta siten noudata ammattiliittojen tai poliittisten puolueiden ulkoistamisen logiikkaa: ”Tule ja delegoi asiasi meille, niin me puolustamme asiaasi sinun nimissäsi.” PAHin toiminnassa ei käytetä delegointia, vaan siellä halutaan tehdä ihmisistä itsestään aktiivisempia.

Miten tämä järjestelmä voitaisiin institutionalisoida? Missä määrin nämä politisoinnin ja aktivoinnin prosessit – jotka liittyvät myös yhteishyödykkeiden, yhteisomistuksen ja yhdessä johtamisen ideoihin – voisivat päätyä hallinnollisiksi linjauksiksi?

Tämä iso hanke aloitettiin toukokuussa 2015. Barcelona en Común vaalijulistuksessa oli neljä keskeistä kohtaa, joita muut samantyyppiset toimijat Espanjassa voisivat hyödyntää. Ensinnäkin instituutioiden kontrolli tulisi palauttaa takaisin ihmisille, sillä instituutiot on kaapattu, eivätkä ne enää palvele meidän etujamme. Toisekseen, ihmisten elämäntilanteet ovat taloudellisesti ja sosiaalisesti yhä epävarmempia. Eriarvoisuus lisääntyy, ja perusturvan mekanismeja tuhotaan. Meidän on saatava takaisin kykymme suojella ihmisiä, silloin kun vastaan tulee hätätilanne, joka vaatii toimia. Kolmanneksi, meidän on rakennettava osallistavampaa demokratiaa, joka ei delegoi vastuuta. Se ei ole helppoa, mutta ihmisten on osallistuttava enemmän päätöksiin, jotka koskevat heitä. Tarvitaan yhdessä tuottamisen politiikkaa, yhdessä tehtyjä päätöksiä ja niin edelleen. Neljäs kohta koskee korruptiota, joka on saatava loppumaan, samoin kuin politiikassa toimiva hyvä veli -järjestelmä, jota tietyssä asemassa olevat pitävät etuoikeutenaan. Palkkoja on pienennettävä, asioita on tehtävä läpinäkyvämmällä tavalla, toimivaltaa on rajoitettava – lyhyesti sanoen, politiikkaan tarvitaan enemmän moraalia.

Ja miten nämä asiat edistyvät?

Eniten edistystä on tapahtunut ilman muuta toisen kohdan suhteen: uusilla toimintatavoilla pystymme vastaamaan paremmin ihmisten hätään. Tämä on palauttanut jossain määrin uskoa myös ensimmäisenä mainitun kohdan edistämiseen: se on esitellyt instituutioille erilaisia politiikan tekemisen tapoja. ”Muutoksen kaupungeissa” ei ole ollut yhtään korruptioskandaalia. Instituutioiden muuttaminen osallistavammiksi on osoittautunut vaikeammaksi tehtäväksi, samoin kuin yhdessä tuottamiseen tähtäävien toimintatapojen kehittäminen. Tämä johtuu siitä, että instituutioiden perinteet, rutiinit ja työtavat ovat niin kaukana uudesta lähestymistavasta. Viranomaislaitoksemme edustavat yhä 1800- ja 1900-luvun asennetta – ne ovat syntyneet ennen digitaalista aikakautta. Jotta yhdessä tuottaminen olisi mahdollista, on kehitettävä toimintatapoja, joilla joukkoäly voidaan sisällyttää niiden toimintaan – tämä ei ole helppoa.

Teknologisesta suvereniteetista käydään parhaillaan kiinnostavaa kansainvälistä keskustelua. Nykyisestä järjestelmästä, jossa Piilaakson jättiyritykset ovat kaupallistaneet kaiken datan sekä ihmisten välisen kanssakäymisen, pyritään irti ja eteenpäin. Mitä teette tällä hetkellä digitaalisten yhteishyödykkeiden saralla?

Kunnallisvaltuuston käyttämä omistusoikeuteen perustuva ohjelmisto on muutettu ja näin on varmistettu, että valtuuston ja ohjelmistontoimittajien välisissä sopimuksissa ei edellytetä palvelunkäyttäjien datan luovuttamista yrityksille. Haluamme varmistaa, että Smart Cities -hankkeen ja Mobile World Congress -tapahtuman kotikaupungissa Barcelonassa teknologiset innovaatiot ovat edelleen osa kaupungin strategiaa. Samaan aikaan näillä foorumeilla käytössä olevat ajattelutavat hiljalleen muuttuvat, vaikkei tämä olekaan helppo tehtävä. Tähän tehtävään olemme nimittäneet innovaatioista ja teknologisesta suvereniteetista vastaavan edustajan. Pyrimme muun muassa saamaan aikaan uuden sopimuksen, joka mahdollistaisi junien, bussien ja metron käyttämisen samalla matkakortilla. Tuottaja vastaisi kortin valmistuksesta, ja sopimuksessa määriteltäisiin, että julkisessa liikenteessä kerättyä barcelonalaisten dataa valvoisi julkishallinto. Tässä on kyse suvereniteetista – ei valtion suvereniteetista, vaan energiaa, vettä, ruokaa ja digitaalista elämää koskevasta suvereniteetista. Keskustelemme juuri nyt näistä yhteisistä tavoitteista ja tarpeista.

Pidän ”läheisyyden suvereniteetin” tai ”suvereniteettien” käsitteestä, sillä usein suvereniteetti liitetään vain valtioon. Mutta monissa perustuslaeissa, kuten Italiassa, määritellään, että ”suvereniteetti kuuluu kansalle”, ei kansallisvaltiolle! Perustuslaeissa kaupunkien rooli on kuitenkin yhä hyvin rajallinen ja niiden todellinen toimivalta kapea. Jotta kaupungit voitaisiin asettaa uudenlaisen hallintotavan keskiöön, eikö olisi käytävä kansallisen tason poliittinen kamppailu, jossa pyrittäisiin muuttamaan eri tasojen toimivaltaa?

Puhun mielelläni ”vastuun eri tasoista” kunnallisessa päätöksenteossa. Se on lähtökohtaisesti korkea, sillä kunnilla on hyvin laaja tehtäväkenttä – niiden on vastattava moniin kansalaisten tarpeisiin. Niillä on kuitenkin suhteessa paljon vähemmän valtaa kuin valtiotasolla. Tietenkään kaikkea ei voida ratkaista paikallisella tasolla, se on selvää. Tämän vuoksi Barcelona en Comú yrittää rakentaa koko Katalonian kattavaa liikettä. Sen nimi on Catalunya en Comú, ja liike toimii aluetasolla yhteistyössä Podemos-puolueen kanssa. Jos liikkeellä ei olisi vaikutusvaltaa Katalonian tasolla, missä koulutus- ja terveydenhuoltopolitiikasta päätetään, tai valtiotasolla, se ei pystyisi toimimaan. Todelliset valtasuhteet eivät kuitenkaan aina kerro totuutta siitä, miten paljon paikallisella tasolla on mahdollista vaikuttaa asioihin. Kyky mobilisoida ihmisiä poliittisesti voi kantaa paljon pidemmälle kuin tietty valta-asema. Toisin sanoen, tietty konflikti ei koskaan liity vain lakiin, vaan se on myös poliittinen. Esimerkiksi asuntopolitiikasta Barcelonassa päättää Kataloniassa itsenäinen Generalitat tai valtio. Mobilisoimalla poliittisen mielenosoituksen on kuitenkin mahdollista viedä asia kaduille. Näin voidaan vaatia asumisongelmien ratkaisua, ja järjestäytyä Airbnb:tä vastaan liittoutumalla samalla Amsterdamin, Berliinin ja New Yorkin kanssa. Tämä pakottaa Airbnb:n tulemaan vastaan asiassa, vaikka Espanjan, Yhdysvaltain tai Alankomaiden valtiot eivät ole pystyneet ratkaisemaan kyseistä ongelmaa. Siksi meidän ei pitäisi ajatella, että ei ole olemassa keinoja puuttua lainsäädäntöön.

Kaupungin ja valtion välinen vastakkainasettelu on kiinnostava. Monet eurooppalaiset kaupungit – kuten Barcelona – haluaisivat toivottaa pakolaiset tervetulleiksi, mutta kansallisvaltiot vastustavat ajatusta. Espanjan hallitus ei tee poikkeusta tässä suhteessa. Voisimmeko suunnitella kansalaistottelemattomuutta, jossa kaupunki yksipuolisesti toivottaisi tervetulleeksi tietyn määrän pakolaisia? Kiinnostavaa kyllä, emme silloin tottelisi kansallista hallitusta, mutta toteuttaisimme pakolaisten jakamista koskevaa eurooppalaista suunnitelmaa, jota kansalliset hallitukset kieltäytyvät noudattamasta.

Tämä on hyvä esimerkki, joka voitaisiin mainiosti toteuttaa. Teolla olisi varmasti enemmän poliittista kuin todellista vaikutusta, sillä se ei ratkaisisi pakolaisten ongelmia. Se kuitenkin lähettäisi hyvin selvän viestin: että kaupunkien on mahdollista tehdä asioita ja että ihmiset ovat valmiita toimimaan, eikä kyse ole vain retoriikasta. Myös muilla alueilla voitaisiin tehdä samankaltaisia asioita. Täällä on esimerkiksi vaikutettu kiinteistösijoittajien toimintaan. Barcelonan kunnanvaltuusto ei pysty rikkomaan lakia, mutta se on vaikeuttanut monin tavoin sijoitusrahastojen kykyä tehdä kauppoja. Joissain tapauksissa se on jopa estänyt kaupat ostamalla rakennuksen itselleen ja estänyt siten sen joutumista keinottelun kohteeksi.

Saksalaisen poliitikon Gesine Schwanin ehdotuksen mukaan Euroopassa olevien pakolaisten sijoittamisesta voitaisiin sopia kuntien ja kaupunkien välillä, ohittamalla valtiot. Pitäisikö sinun mielestäsi Euroopan unionin institutionaalista tasoa arvioida uudelleen, ottaen huomioon että se tällä hetkellä palvelee lähinnä kansallisvaltioita, eikä eurooppalaisia kuntia ja kaupunkeja?

Tässä kohden voisimme jakaa kokemuksia keskenämme. EuroCitiesin kaltaiset järjestöt on luotu juuri kaupunkien välistä esikuva-analyysia (benchmarking) ja oppimista varten. Siellä on työryhmiä, joissa mietitään liikkumista, sosiaalipolitiikkaa ja niin edelleen. Paikallistason yhteistyötä tulisi tehdä enemmän ja etsiä mahdollisuuksia suoraan dialogiin Euroopan unionin kanssa, ohi valtiotason. Tämä ei todellakaan tule olemaan helppoa, sillä kansallisvaltiot ovat kaapanneet eurooppalaisen päätöksenteon rakenteet. Vaikka kaupungeilla olisi liittolaisia unionissa, se ei olisi helppoa, mutta silti mahdollista. Luulen että Euroopan unioni olisi sangen haluton ottamaan tällaista askelta. Yksi mahdollisuus olisi luoda paikallistason toimijoiden välinen eurooppalainen foorumi. Kun se kasvattaisi valtaansa, olisi mahdollista ottaa isompia harppauksia.

Voitko kuvitella sellaista eurooppalaisten muutoksen kaupunkien välistä verkostoa, joka toimisi vastavoimana – sekä Euroopan unionille että kansallisvaltioille?

Uskon että se on paitsi mahdollista myös toivottavaa. Barcelonan aluehallinto on jo kehittymässä kohti tätä suuntaa. Monta vuotta sitten Barcelona teki Sarajevosta yhdennentoista kaupunginosansa, ja sillä on mittavaa yhteistyötä myös Gazan alueen kanssa, muun muassa teknisten viranomaisten kesken. Barcelonassa kansainvälisellä yhteistyöllä on pitkät perinteet, joten tämän vakiintuneen verkoston päälle on hyvä rakentaa myös uutta toimintaa.

Eurooppa on erityinen, koska siellä on ylikansallinen poliittinen järjestelmä, joka hallitsee meidän tilaamme. Politiikan tutkija Benjamin Barber on ehdottanut maailmanlaajuista pormestarien parlamenttia. Tämä on hyvin kiinnostava ehdotus, sillä globaalia hallintoa ei ole vielä olemassa. Euroopassa kuitenkin on hallinto, joka ainakin muistuttaa sellaista. Voitaisiinko Euroopassa luoda institutionaalisesti tunnustettu sija kaupungeille, eräänlainen eurooppalainen kaupunkien parlamentti?

Se on mahdollista, mutta ollakseen rakentava ja tehokas sekä todella edistyksellinen, tämän ”parlamentin” luojia eivät voi olla instituutiot, byrokraatit tai järjestöt. Sen tulisi perustua ihmisten väliseen kohtaamiseen ja niiden pormestarien vaikutusvaltaan, jotka ovat kyenneet muuttamaan asioita (Napolissa, Madridissa, Barcelonassa jne.). Se tulisi nähdä prosessina, jossa toiminnan idut leviäisivät alhaalta ylöspäin, ilman että sen avulla pyrittäisiin keräämään poliittisia pikavoittoja. Tämä olisi paljon kestävämpi tapa toimia, ja lopulta myös tehokkaampi.

Kaupunkien eurooppalaisen ja kansainvälisen roolin rakentaminen on hyvin vaativa tehtävä. Kun puhun näistä ajatuksista kaupunkien hallinnon kanssa, huomaan usein, ettei kunnilla ja kaupungeilla ole henkilökuntaa tai tiloja, joissa he voisivat hoitaa tämäntyyppistä poliittista tai diplomaattista työtä. Jos toivomme kaupunkien ottavan uudenlaisen roolin globaaleilla tai eurooppalaisilla areenoilla, niiden on voitava panostettava institutionaalisen koneistoon, joka pystyisi toteuttamaan tätä työtä.

Tämä on totta. Mainitsemasi puutteet voitaisiin todellakin ratkaista, jos valitsisimme laajemman näkökulman. Termillä kunta tai kaupunki (municipality) viitataan hyvin eri tyyppisiin asioihin: Madridin pinta-ala on 600 km² ja Barcelonan 100 km². Pariisi on jaettu Pariisin kaupunkiin ja Pariisin suurkaupunkialueeseen. Jos pyrkisimme muodostamaan Barcelonan suurkaupunkialueen sen sijaan että puhumme Barcelonan kaupungista, kasvaisi sen väkiluku 1,5 miljoonasta 3,5 miljoonaan. Metropolialueeseen kuuluvat 25 kaupunginvaltuustoa olisivat varmasti samaa mieltä siitä, että kansainvälisten yhteyksien vaalimiseen kannattaa satsata resursseja. Pariisissa on jo aloitettu tämä työ, ja sen suurkaupunkiulottuvuutta on mahdollista yhä vahvistaa. On totta, että nämä projektit kärsivät sekä henkilökunnan että perinteiden puutteesta. Ihmiset ajattelevat jo globaalisti, mutta eivät usein tule ajatelleeksi, että kaupunkien on yhä käännyttävä valtioiden puoleen voidakseen luoda kansainvälisiä yhteyksiä. Jos keskitymme metropolialueiden kehittämiseen, tilannetta voitaisiin parantaa.

Voisimme lopettaa haastattelun puhumalla vielä globaalista ulottuvuudesta. Yli puolet maapallon asukkaista elää kaupunkialueilla, ja niistä 100 menestyneintä tuottaa hieman alle puolet koko maailman bruttokansantuotteesta. Barcelona isännöi kesäkuussa 2017 kansainvälistä pormestarien huippukokousta. Siellä pyrittiin kehittämään yhteisiä hankkeita, joilla käydä käsiksi globaaleihin haasteisiin, joita kansalliset hallinnot eivät ole pystyneet ratkaisemaan. Mihin suuntaan näet tämän kehityksen jatkuvan? Millaisia konkreettisia hankkeita voitaisiin käynnistää?

Minun mielestäni tarvitsisimme nyt konkreettisen ohjelman, joka ohjaisi työskentelyä ja jonka avulla voisimme paikantaa asiat monia kaupunkeja yhdistävät asiat. Niitä ovat esimerkiksi kysymykset resurssien uudelleenjakamisesta, minimipalkasta, joka on herättänyt keskustelua Lontoossa, Seattlessa ja New Yorkissa, sekä huolet liittyen asumiseen, peruskoulutukseen, energiaan ja veteen. Voisimme aloittaa asioilla, jotka ilmiselvästi ylittävät rajoja ja ovat globaaleja, joilla on merkitystä kaikkialla maailmassa. Samalla voisimme muodostaa erityisiä yhteyksiä niiden eurooppalaisten kaupunkien välillä, joilla on yhteisiä huolenaiheita. Tästä hyötyisivät myös poliittiset ja institutionaaliset toimijat, ja me voisimme tehdä tämän hyppäyksen nopeammin. Kun nykyiseen politiikkaan liittyvät ongelmat havaitaan, kiinnittyy huomio myös nykyisen hallintomuodon puutteisiin.

Lorenzo Marsili DIEM25-kansanliikkeestä haastattelee politiikan tutkija Joan Subiratsia, joka on sekä ollut perustamassa että toiminut johtajana Barcelonan autonomisen yliopiston hallinnon ja julkisen politiikan tutkimuslaitoksella.

Artikkeli on julkaistu aiemmin Green European Journalissa, vol. 16, “Talk of the Town: Exploring the City in Europe”.

Käännös: Niina Oisalo

Viite

 [1] Alkuperäinen muoto, ”Stadtluft macht frei”, on peräisin saksalaisesta keskiaikaisesta sananparresta kuvaten periaatetta, joka tarjosi vapautta sekä maata asukkaille, jotka asettuivat kaupunkiin pidemmäksi kuin ”vuoden ja yhden päivän” ajaksi.