Maaliskuussa 2018 käytyjen vaalien jälkeen Italian vasemmiston tulevaisuus näyttää synkältä. Onko vaalien voittaja – Viiden tähden liike – mahdollisesti jälkivasemmistolainen poliittinen voima?
Aina 1980-luvulle asti Italian kommunistisella puolueella (Partito comunista italiano, PCI) oli lähes kaksi miljoonaa jäsentä ja se oli maailman kolmanneksi suurin kommunistinen puolue. PCI kykeni vaikuttamaan politiikallaan laajemminkin Euroopassa, kuten puolueen muotoilema ”eurokommunistinen” linja osoitti. PCI:n kannatus oli sodanjälkeisenä aikana vaalista toiseen 30 prosentin tasolla. Vuonna 1976 pidetyissä parlamenttivaaleissa puolue sai ennätykselliset 34,4 prosenttia äänistä. Lähes 13 miljoonaa italialaista äänesti kommunisteja. Kaikki tämä siitä huolimatta, että vuoden 1948 jälkeen puolue ei enää ollut hallituskelpoinen: kylmän sodan realiteetit olivat rautaiset.
Kylmän sodan päättymisen jälkeen PCI muutti useampaan kertaan nimensä siirtyen samalla asteittain poliittisen kentän keskustaan sulautuen kristillisten, keskustalaisten ja keskustavasemmistolaisten voimien kanssa. Maailmanlaajuisen suurvaltavastakkainasettelun päättyminen ja luopuminen kommunismista mahdollistivat vuonna 1996 entisten kommunistien pääsyn hallitukseen. Vuonna 2008 – viimeisenä muodonmuutoksena – syntyi demokraattinen puolue: Partito Democratico, PD. Puolueen kannatus oli vuoden 2008 vaaleissa 33,2 prosenttia (yli 12 miljoonaa ääntä).
Kymmenen vuotta myöhemmin – vuonna 2018 – puolueen kannatus on enää 18,7 prosenttia ja äänestäjämäärä on puolittunut. Vasemmisto on kadottanut vuosikymmenen kestäneen suuren talouskriisin aikana kuusi miljoonaa äänestäjää. Vaalien jälkeen tehdyt mielipidetiedustelut kertovat, että PD:n kannatus laskee edelleen. Ehkä tärkeämpää kuin pelkkä kannatuksen puolittuminen on kuitenkin puolueen yhteiskunnallisen perustan radikaali muuttuminen: PD:n kannatus nousee äänestäjien tulojen mukaan ja se on huipussaan suurkaupunkien varakkailla alueilla Italian vauraimmissa maakunnissa. Pohjoisen työläiset ja etelän työttömät eivät enää kuulu puolueen kannattajakuntaan.
Helpot vastaukset
Monet ovat tietysti sitä mieltä, että PD ei ole enää vasemmistolainen, eikä edes keskustavasemmistolainen puolue. Yleisesti ajatellaan, että vaalien jälkeen eronnut, mutta edelleen puolueen tosiasiallisena johtajana toimiva Matteo Renzi, on vienyt vuoden 2013 valintansa jälkeen puoluetta vahvasti markkinaliberaaliseen suuntaan ja tehnyt siitä eräänlaisen ”macronilaisen” rakennelman: yhden henkilön puolueen, joka ei ole kiinnostunut perustason jäsenten mielipiteistä. Pääministerikautensa aikana vuosina 2014–2016 Renzi ajautui yhteentörmäykseen ammattiliittojen kanssa, koska hänen johtamansa hallitus heikensi tuntuvasti irtisanomissuojaa. Renzi ei myöskään perunut Mario Montin johtaman hallituksen eläkereformia. Lisäksi koulureformi, jonka PD:n johtama hallitus toteutti, suututti yhden perinteisen vasemmiston kannattajaryhmän: opettajat. Kaiken huipuksi Renzi ja hänen lähipiirinsä on syystä tai syyttä yhdistetty pankkien pelastamiseen piensäästäjien ja veronmaksajien kustannuksella.
Tällaisista lähtökohdista käsin on liiankin helppoa todeta, että Italian vasemmiston kriisi on mahdollista ratkaista ”todellisella vasemmistolla”, joka toimisi arvojensa mukaisesti huomioiden niiden yhteiskunnallisten ryhmien vaatimukset, joita se perinteisesti on edustanut. Myös Jeremy Corbynin ja Bernie Sandersin nimiä on vilautettu esimerkillisinä roolimalleina. Ongelma on kuitenkin siinä, että myös tällaiset ”oikeat” vasemmistolaiset voimat osallistuivat Italian vaaleihin. Nämä voimat puhuivat aitoa vasemmistolaista kieltä: vaaliliitto Liberi e Uguali (LeU) sai 3,4 prosenttia äänistä ja vielä radikaalimpi Potere al Popolo 1,1 prosenttia äänistä. Tämä äänimäärä on puolet siitä, mitä radikaali Rifondazione Comunista sai vuonna 1996. Onko aito vasemmistolainen toivo sittenkin ammattiyhdistysliikkeessä? Italiassa työntekijöiden järjestäytymisaste on edelleen melko korkea, se on noin 37 prosenttia. Vasemmistolaisella CGIL-keskusjärjestöllä on peräti viisi miljoonaa jäsentä. Heistä kuitenkin yli puolet on eläkeläisiä. Italiassa eläkeläiset ovat yksi yhteiskunnan turvatuimmista ryhmistä.
Vasemmisto ei ole viimeisten kymmenen vuoden aikana kyennyt tarjoamaan poliittisesti uskottavia vaihtoehtoja työn murrokselle, globalisoitumiselle ja siirtolaisuudelle
Liberi e Uguali -vaaliliiton johtohahmoihin kuuluva PD:n entinen puoluejohtaja Pierluigi Bersani puhui ennen vaaleja useaan otteeseen siitä, miten vasemmiston on ymmärrettävä, millä tavoin yhteiskunnassa ja työssä tapahtuneet muutokset aiheuttavat aitoa hätää ja epävarmuutta, ja että näille inhimillisille tunteille on annettava järkeviä ja edistyksellisiä poliittisia vastauksia. Tällöin ei jää tilaa katkeruudelle, joka on oikeistopopulismin polttoaine. Bersanin mukaan vasemmisto viimeisten kymmenen vuoden aikana ei ole kyennyt tarjoamaan poliittisesti uskottavia vaihtoehtoja työn murrokselle, globalisoitumiselle ja siirtolaisuudelle. Hänen mielestään lisäksi vasemmisto oli monien italialaisten silmissä toteuttanut juuri sellaisia muutoksia, joita pidettiin välttämättöminä, mutta ne oli toteutettu epäoikeudenmukaisella tavalla, ehkä liikaa uskoen markkinatalouden kasvu- ja korjausmekanismeihin. Bersani katsoo että ihmisille pitäisi tarjota työtä, toimeentuloa, yhteiskunnallisia palveluja ja solidaarisuutta. Kaikki tämä on varmasti oikein, mutta miksi vain vähän yli kolme prosenttia italialaisista luotti häneen? Yksinkertaisten vastausten aika oli ohi.
Hegemonian pitkä varjo
Yksi selityksistä, joita on esitetty Italian vasemmiston kriisistä, on se, että vasemmiston koetaan olevan osa vakiintunutta hallitsevaa poliittista eliittiä. Jos vuosikymmenien saatossa ei kyetä lunastamaan annettuja lupauksia, on mahdollista että jossain vaiheessa ihmiset ajattelevat, että ongelma on toimijoissa, eikä lupauksissa. Italiassa ei ole sosiaalidemokraattista perinnettä, joten vasemmiston historia on aina nivoutunut PCI:n historiaan. Edelleen demokraattisen puolueen vahva alueellinen läsnäolo, joka perustuu noin 400 000 rivijäsenen aktiivisuuteen, pohjautuu PCI:n vanhaan rakenteeseen ja sen aktiiveihin. Iäkkäillä entisillä kommunisteilla on perustasolla merkitystä puolueen toiminnassa. Ei ole harvinaista nähdä PD:n alueellisissa toimistoissa punalippuja sekä Karl Marxin, Antonio Gramscin ja Enrico Berlinguerin valokuvia seinillä. Lippujen ja kuvien lisäksi PCI:n kaksi erityispiirrettä näkyvät PD:n toiminnassa ja niissä ongelmissa, jotka liittyvät tapaan, jolla italialaiset suhtautuvat puolueeseen ja yleensä institutionaaliseen vasemmistoon.
Kommunistisen puolueen perustajan Antonio Gramscin mukaan teollisesti ja yhteiskunnallisesti kehittyneessä ja edistyksellisessä Euroopassa vallankumouksen piti tapahtua laajana ”asemasotana”, eikä äkillisenä bolševistisena vallanottona. Gramsci kiinnitti Vankilavihkoissaan (Quaderni del carcere) huomiota ensisijaisesti yhteiskunnalliseen hegemoniaan. Tässä rauhanomaisessa kamppailussa ihmisten mielistä, kulttuurista ja instituutioista intellektuellien (jonka koostumuksen Gramsci ymmärsi paljon tavanomaista laajempana) ja koulutetun luokan rooli oli hyvin keskeinen.
Gramscin hegemoniateoria poikkesi suuresti sosiaalidemokratiasta. PCI:n tavoite oli kumota porvarillinen parlamentaarinen järjestelmä hegemonisen kamppailun kautta, eikä pelkästään parantaa työväestön elinoloja. PCI:stä ja myöhemmin PD:stä tuli asteittain täysin hegemonisia useilla yhteiskunnan aloilla (esimerkiksi kulttuurissa) ja valtiokoneiston sektoreilla (esimerkiksi oikeuslaitoksessa). Paradoksaalisella tavalla tämä on ollut omiaan vieraannuttamaan potentiaalisia kannattajia puolueesta, joka nyt koetaan elitistisenä ja poliittista valtaa edustavana. Yleisesti ottaen tämä negatiivisuus, jolla suhtaudutaan poliittista valtaa käyttävään vasemmistoon sen potentiaalisten kannattajien piirissä, on ehkä maailmanlaajuinen, eikä pelkästään italialainen ilmiö.
Italian kommunistinen puolue kulki tietä, jossa se ensin samaistui työväestöä laajempien yhteiskunnan osien etuun ja lopuksi valtioon
1940-luvulla Gramscin seuraaja Palmiro Togliatti loi strategian, jonka mukaan PCI:stä piti tulla ”uusi puolue” – il partito nuovo – todellinen massapuolue, jolla oli suuri kannatus älymystön, taiteilijoiden ja kulttuurihenkilöiden piirissä, mutta joka samalla kykeni kokoamaan lippunsa alle koko italialaisen yhteiskunnan kirjon, eikä pelkästään työväestöä. Puolueen jäsenmäärä 1950-luvulla edusti yli viittä prosenttia Italian väestöstä. Se oli koko kansan puolue, eikä pelkästään työväestön edustaja. Se poikkesi tässä mielessä myös muista läntisistä kommunistisista puolueista, jotka olivat joko hyvin pieniä, tai Ranskan kommunistisen puolueen tapauksessa suuria, mutta selkeästi identiteettiin perustuvia ja ideologisia työläispuolueita, jotka olivat eristäytyneet muusta kansalaisyhteiskunnasta.
Uusi puolue ja hegemonian harjoittaminen johtivat siihen, että PCI menetti asteittain luokkakantaisen luonteensa. Puolue kulki tietä, jossa ensin se samaistui työväestöä laajempien yhteiskunnan osien etuun ja lopuksi valtioon. PCI:n, joka ei kelvannut hallitsemaan Italiaa, piti aina todistaa olevansa yleisen edun puolue ja erityisesti Italian valtiolle uskollisin puolue. 1970-luvun dramaattisten ja väkivaltaisten vuosien aikana se oli radikaalin vasemmiston pahin vastustaja ja avoimesti tuki työläisiin kohdistuvaa vyönkiristyspolitiikkaa. Kaikki tämä valtion ja kansakunnan edun nimissä. Kylmän sodan päättymisen jälkeen PD:n aikoina entinen PCI muuttui lopullisesti ”kansakunnan puolueeksi” (il partito della nazione), jota tukevat valtamedia, finanssimaailma ja suuryritykset.
Ei ole sattuma, että vasemmiston kannatuksen romahdus alkoi vuoden 2008 kriisin myötä. Kymmenen vuoden aikana perinteinen äänestäjäkunta erkaantui puolueesta, joka heidän silmissään edusti valtiota, ei kyennyt vastaamaan talouden taantumaan, edusti kasvotonta Euroopan unionia, jonka päätösten luonnetta ei ymmärretty – ja lopuksi se edusti poliittista luokkaa, joka ei ollut valmis luopumaan edes kriisin hetkillä omista eduistaan. Hegemoniateoria ja uusi puolue olivat toteutuneet, mutta eivät Gramscin ja Togliattin toivomalla tavalla.
Uudet työväenpuolueet: populismin kahdet kasvot?
Italian vuoden 2018 parlamenttivaalit voittivat Pohjoisen liitto (Lega Nord) ja Viiden tähden liike (Movimento Cinque Stelle, M5S). Puolueet edustavat populismin kaksia hyvin erilaisia kasvoja, mutta samalla ne poikkeavat myös siitä populismista, joka haikailee menetettyjä savupiippuja. Yksinkertaistaen: rikkaassa Pohjois-Italiassa kouluttamattomat suhteellisen hyvin toimeentulevat työläiset äänestivät Lega Nordin voittoon ja Etelä-Italiassa nuoret koulutetut työttömät ja prekaarit äänestivät Viiden tähden liikkeen voittoon. Puolueet osasivat antaa vastauksia, ainakin ääneen lausuttujen poliittisten lupausten muodossa, juuri niiden ihmisten tunteille ja tarpeille, jotka vasemmisto oli hylännyt.
Mitkä olivat nämä poliittiset lupaukset, joita vasemmisto ei kyennyt lausumaan? Lega Nord lupasi voimakasta verojen alentamista tasaveron muodossa ja laittoman siirtolaisuuden pysäyttämistä. Pohjoisen suhteellisen hyvin toimeentulevat työläiset eivät siis halunneet ”elättää” köyhän etelän ihmisiä, puhumattakaan siirtolaisista, jotka lisäksi uhkasivat ”italialaista elämäntyyliä”. On myös muistettava, että pienyrittäjyys on yksi Pohjois-Italian tunnuspiirteistä ja Italiassa pienyrittäjyys on eräänlainen valtiollisuuden vastakohta, koska yrittäjiin kohdistuvat byrokraattiset vaatimukset, verot ja muut maksut ovat Italiassa hyvin korkeita ja usein huonosti perusteltuja. Lega Nord lupasi myös kumota muutama vuosi aiemmin toteutetun eläkeuudistuksen. Lupaus sai varmasti tukea niiltä miljoonilta työläisiltä, jotka olivat aloittaneet työuransa 16-vuotiaina, ja joilla oli ollut aiemmin mahdollisuus siirtyä eläkkeelle 41 vuoden työuran jälkeen ja joiden työuraa joissakin tapauksissa eläkeuudistus pidensi kertaheitolla kymmenellä vuodella. Vasemmisto ei ole poliittisen ja taloudellisen realismin vuoksi halunnut taistella eläkeuudistusta vastaan, ei ole kannattanut verojen alentamista, eikä ole ottanut kantaa siirtolaisuuteen puolesta tai vastaan, koska se on pelännyt keskustelun aiheuttavan äänien menettämistä.
Pohjoisen liitto ja Viiden tähden liike osasivat antaa vastauksia, ainakin ääneen lausuttujen poliittisten lupausten muodossa, juuri niiden ihmisten tunteille ja tarpeille, jotka vasemmisto oli hylännyt
Etelän köyhät, prekaarit, työttömät ja nuoret, joilla ei ole tulevaisuudennäkymiä, menivät sankoin joukoin Viiden tähden liikkeen taakse yksiselitteisesti sen vuoksi, että puolue esitti sen tärkeämpänä vaalitavoitteena perustulon käyttöönoton. Kymmenen vuoden aikana Etelä-Italiasta on muuttanut pois 1,7 miljoonaa nuorta ja BKT on samalla tasolla kuin Kreikassa. Viiden tähden liike sai Etelä-Italiassa lähes 50 prosentin kannatuksen. Perustulon vaatimus vetosi myös suureen määrään vasemmiston äänestäjiä, joista yksi kolmasosa (neljä miljoonaa ihmistä) siirtyi Viiden tähden liikkeen taakse. Lähes saman verran vasemmiston entisistä äänestäjistä jätti äänestämättä. Nämä äänestäjät, jotka eivät enää vastanneet vasemmiston kutsuun edustavat juuri sitä yhteiskunnallista ryhmää, jonka asema oli voimakkaasti heikentynyt viimeisten vuosien aikana.
Vasemmiston äänestäjien siirtyminen Viiden tähden liikkeen taakse on oikeastaan varsin ymmärrettävä siirtymä. Liike ajaa perustulon lisäksi uutta energiapolitiikkaa, joka perustuu uusiutuviin lähteisiin fossiilisten sijaan. Se haluaa uudistaa Italian liikenneinfrastruktuuria korvaamalla autoilun raideliikenteellä, julkisilla liikennevälineillä ja pyöräilyllä. Se tavoittelee vihreää taloutta, joka ei enää perustuisi aineelliseen kasvuun, vaan laatuun. Politiikan saralla M5S ajaa päätöksenteon läpinäkyvyyttä ja poliittisten mandaattien rajaamista kahteen kauteen sekä haluaa suoraa demokratiaa ja kansanäänestyksiä. Liike ei halua erota Euroopan unionista, eikä se kyseenalaista euron käyttöä, mutta se haluaa tasa-arvoisemman Euroopan, jossa olisi paremmat sosiaaliset oikeudet. Lopuksi liike on ehdottanut valtiollisen investointipankin perustamista Italiaan, joka sijoittaisi uusin energiamuotoihin, maan infrastruktuuriin ja uuteen talouteen. Tällaisia vasemmistolaisittain lähes itsestään selviä asioita Italian vasemmisto ei ole kyennyt lausumaan ääneen.
Jälkivasemmiston aakkoset
Viiden tähden liikkeen edustajat ovat sitä mieltä, että he eivät kuulu oikeistoon eivätkä vasemmistoon. Samaa sanovat myös Lega Nordin edustajat. On kuitenkin mahdollista asettaa tässä yhteydessä nämä liikkeet uusiin kategorioihin: jälkioikeisto ja jälkivasemmisto. Käytän näitä termejä, koska edelleen perinteinen vasemmisto ja perinteinen oikeisto, laihoista vaalituloksista huolimatta, ovat olemassa. Jälkivasemmistolaisuudella tarkoitan sellaisia poliittisia liikkeitä, jotka vaikkakin ovat arvomaailmaltaan vasemmistolaisia, ovat luopuneet osittain tai kokonaan eräistä perinteisistä vasemmiston rakenneosista. Jälkivasemmistolaisuus ei näe enää työtä identiteetin ja toimeentulon keskeisenä elementtinä – siksi perustulo – ja se kyseenalaistaa nykyistä puolueisiin perustuvan edustuksellisen demokratian – siksi liikkeet ja suora demokratia. Jälkivasemmistolaisten liikkeiden vahvuus – ainakin M5S:n kohdalla – perustuu siihen, että ne kykenevät muotoilemaan selkeän poliittisen kertomuksen.
Jälkivasemmistolaisuus ei näe enää työtä identiteetin ja toimeentulon keskeisenä elementtinä, sekä kyseenalaistaa nykyistä puolueisiin perustuvan edustuksellisen demokratian
Italialaisella LA7-televisiokanavalla Fiatin Termolin autotehtaan työläinen toteaa haastattelijalle, että hän, joka on ollut töissä tehtaalla 31 vuotta, ja on aina äänestänyt vasemmistoa, on nyt päättänyt äänestää Viiden tähden liikettä, koska perustulo takaa vapauden päättää omista asioista, myös oman toimeentulon muodoista ja tasosta. Perustulo siis ihmisten silmissä takaa sen perusturvan, joka antaa jokaiselle mahdollisuuden ja vapauden luoda itse uudentyyppistä toimintaa. Perustuloa ei siis nähdä köyhäinapuna, vaan uuden talouden kiinteänä osana, sen moottorina. Perustulon perustelut hyvin usein pohjautuvat ajatukseen, että robotisoituminen ja keinoäly mahdollistavat jo nyt inhimillisen työn rajun vähentämisen. Kun tällaiset näkemykset yhdistetään nykyistä vähemmän raaka-aineita kuluttavaan vihreään talouteen ja yleiseen ylikulutuksen kritiikkiin, huomataan, että meillä on silmiemme edessä selkeä kertomus tulevaisuuden taloudesta. Se on ihmisten silmissä houkutteleva ja yksinkertaisesti jäsennettävissä, juuri kuten sosialismin kertomus oli 1800-luvun lopulla.
Vasemmistolaisuuteen on aina liittynyt vaatimus yhtäläisistä poliittisista oikeuksista ja mahdollisuudesta vaikuttaa yhteiskunnallisessa elämässä. Yleinen äänestysoikeus on hyvä esimerkki vasemmiston saavutuksista. Viiden tähden liike näkee kuitenkin, että nykyisessä maailmassa edustuksellinen demokratia on kriisissä, koska se on yhä enemmän muuttunut politiikan ammattilaisten temmellyskentäksi, jossa loppujen lopuksi ajetaan pelkästään omaa etua äänestäjien edun kustannuksella. Edustuksellisen demokratian kriisi johtuu myös siitä, että yhteiskunnallisen elämän tempo on lisääntynyt, ja siitä, että päätökset ovat usein hyvin monimutkaisia. Vaalikaudet ovat aina joko lian pitkiä tai lian lyhyitä. Viiden tähden liike tarjoaa vallitsevan tilanteen vaihtoehdoksi tietoverkossa toteutettavaa suoraa demokratiaa, joka mahdollistaa kaikkien osallistumisen päätöksentekoon reaaliajassa. Tämä voi kuulostaa hyvinkin utopistiselta, kunnes katsotaan miten puolue on syntynyt ja miten se toimii.
Viiden tähden liike tarjoaa vallitsevan tilanteen vaihtoehdoksi tietoverkossa toteutuvaa suoraa demokratiaa, joka mahdollistaa kaikkien osallistumisen päätöksentekoon reaaliajassa
M5S ilmoittaa, että se ei ole puolue, vaan ”vapaa kansalaisyhdistys”, ”poliittinen voima” tai yksinkertaisesti vain ”liike”. Se syntyi lähes spontaanisti kun Beppe Grillon innostamat kansalaiset päättivät ryhtyä poliittiseen toimintaan. Grillo esityksissään puhui tuntikausia tuhansista ihmisistä koostuvan hurmioituneen yleisön edessä irvaillen Italian poliittiselle eliitille. Samalla hän kertoi innostuneesti uudesta ympäristö- ja energiapolitiikasta, kierrätyksestä, uusista liikenneratkaisuista, veganismista ja monenlaisista uusista teknologioista. Vuonna 2005 Grillo ei enää tyytynyt koomikon rooliin. Hän ehdotti yleisölleen Meetup-sovelluksen käyttöä poliittisen toiminnan koordinoimiseksi ja suunnittelemiseksi. Tämä johti vuonna 2007 järjestettyyn V-Day toimintapäivään, jolloin kymmenettuhannet Grillon tukijat kerääntyivät kaduille ja keräsivät nimiä kansalaisaloitteeseen, jonka tavoitteena oli estää tuomittujen henkilöiden ehdolle asettuminen vaaleissa ja rajoittaa kansanedustajien mahdollisuus toimia tehtävässään kahteen vaalikauteen. Liike oli syntynyt verkossa ja verkko on edelleen sen infrastruktuuri. Liikkeellä ei ole toimistoja ja kokoustilat ovat aina tilapäisiä. Koko liikkeen toiminta tapahtuu verkossa sen oman portaalin kautta. Jäsenyys tarkoittaa käytännössä tunnusta ja salasanaa. Sen jälkeen on mahdollista osallistua muun muassa henkilövalintoihin, poliittisiin päätöksiin ja lakialoitteiden laatimiseen. Avoimuuden lisäämiseksi lähes kaikki poliittiset kokoukset näytetään suorana verkon kautta.
Lokakuussa 2012 YouTubessa jaetussa videossa Grillo kehotti kannattajiaan muodostamaan ehdokaslistoja vuoden 2013 parlamenttivaaleja varten. Ehdokkaat valittiin verkkoäänestyksen kautta, joka toteutettiin Grillon blogissa ja johon osallistui 20 252 liikkeen jäsentä. Ehdokkuuden ehtona oli aiempi toiminta liikkeessä. Vaalikampanjan aikana liikkeen ehdokkaat eivät osallistuneet tv-väittelyihin, eivätkä antaneet haastatteluja medialle. Kampanjointi tapahtui ainoastaan verkossa. Viiden tähden liike ei käyttänyt saamansa puoluetukea kampanjointiin, vaan se keräsi kannattajiltaan mikrolahjoituksina 775 000 euroa. Lahjoittajia oli 28 000. Kampanjointiin liike käytti ainoastaan 350 000 euroa ja ylimääräinen osuus lahjoitettiin maanjäristyksessä tuhoutuneen koulun liikuntasalin rakentamiseen. 350 000 euron kampanjointi 60 miljoonan asukkaan maassa toi puolueelle 25,6 prosenttia äänistä ja Italian suurimman puolueen aseman. Se oli aivan mullistava kertomus siitä, miten tavalliset ihmiset käytännössä ilman rahaa ja ainoastaan verkkoa käyttäen kykenivät muuttamaan Italian politiikan.
Eteenpäin
Vasemmisto on kuluneiden viimeisen parinkymmenen vuoden aikana erkaantunut siitä yhteiskunnallisesta ryhmästä, jota se sanoo edustavansa. Prosessi on johtunut siitä, että vasemmisto ei ole ymmärtänyt muuttuneita yhteiskunnallisia ja tuotannollisia oloja ja tapaa, jolla työläiset ja prekaarit kokevat tämän muutoksen. Kun etäisyys edustajien ja edustettavien välillä on kasvanut tarpeeksi suureksi, edustuksellisuus on ajautunut kriisitilanteeseen, jossa poliitikot näyttäytyvät kaukaisena elitistisenä ryhmänä. Italian vasemmistolle on käynyt juuri näin.
Etäisyys vasemmiston ja sen edustaman luokan välillä on kasvanut ennen kaikkea siksi, että vasemmisto ei ole ymmärtänyt miten työ on muuttunut sen materiaalisissa ja juridisissa muodoissa. Vasemmiston vastaukset automatisoitumisen, keinoälyn, globalisoitumisen ja prekarisoitumisen edessä ovat jääneet vähiin. Kun ei ole ymmärretty miten työ on muuttunut, ei ole myöskään ymmärretty miten työläiset ovat muuttuneet ja miten heidän tarpeensa ovat muuttuneet. Jälkivasemmistolaiset liikkeet, päinvastoin kuin perinteinen vasemmisto, ovat oivaltaneet muutoksen sisällön. Työn muuttumiseen ja prekaarisuuteen ne vastaavat perustulolla ja automatisoinnilla. Edustuksellisuuden kriisiin he vastaavat suoralla demokratialla ja puoluemallin ylittämisellä.
Jos Italian vasemmisto haluaa vielä joskus olla ratkaiseva yhteiskunnallinen voima, sen on löydettävä omalla omaperäisellä tavallaan vastaukset näihin suuriin kysymyksiin. Italian vasemmiston kärsimykset ovat osittain koko eurooppalaisen vasemmiston yhteisiä.
Kirjoittaja on suomalais-italialainen tietokirjailija, jonka teokset käsittelevät radikaaleja liikkeitä ja poliittista väkivaltaa. Tällä hetkellä Monti on kirjoittamassa Pontus Purokurun kanssa kirjaa 1968 – Vallankumouksen vuosi, jonka aiheena on suomalainen 1960-luvun radikalismi.