Yksi nykypolitiikan oudoimmista ilmiöistä on investoinneista kieltäytyminen. Laina on nyt valtiolle halpaa ja hyviä investointikohteita riittää.

Kun liike-elämän toimijat siirtyvät politiikkaan, he lakkaavat ilmeisesti saman tien ajattelemasta, että kannattavien investointien tekeminen hyvillä rahoitusehdoilla on järkevää puuhaa. Ja miten pitäisi ymmärtää kokoomuspoliitikon kannanotto, jonka mukaan koulutus on tärkeä investointi tulevaisuuteen mutta sitä ei kuitenkaan pidä tehdä, jotta tulevaisuudessa olisi varaa investoida tulevaisuuteen?

* * *

Osa ilmiöstä liittyy yksinkertaisesti pelkkään julkisen talouden vihaamiseen. Tästä vihasta pääseminen auttaisi nykytilannetta kovasti, koska silloin voitaisiin paremmin huolehtia investointiasteen ylläpitämisestä.

Asialla on kuitenkin pidemmälle menevä juonne. Merkittävä osa investointiluonteisesta kannattavasta toiminnasta ei nimittäin ole virallisesti investointeja. Esimerkiksi varhaiskasvatukseen tehdyt panostukset palautuvat julkiseen talouteen varovaisestikin arvioiden moninkertaisina, mutta eivät näy missään kirjanpidossa investointien sarakkeessa.

Usein järkevät investoinnit ovatkin yhteiskunnallisia. Tuotto tai kustannussäästö saadaan, mutta vasta pitkän ajan kuluessa ja lukuisia hajanaisia reittejä pitkin. Ei ole myöskään taattua, että hyödyt koituvat juuri rahoittajalle, esimerkiksi yksittäiselle kunnalle. Jo tästä seuraava epämääräisyyden tunne tuntuu olevan monille liikaa.

* * *

Investoinneista puhutaan numeroiden kielellä, jonka tehtävä on luoda viileän rationaalisuuden vaikutelma. Vaikutelma ei kuitenkaan poista taustalla vaikuttavia kulttuurisia tekijöitä. Näennäisestä objektiivisuudesta huolimatta investointeja valikoidaankin aina myös esteettisin perustein.

Monille ihmisille tulevaisuuteen suuntautuvat panostukset ovat jotenkin uskottavampia, jos ne näyttävät investoinneilta: iso kuoppa, helvetillinen energiankulutus ja suunta kohti taivasta.

Vallastaan humaltuneet suurmiehet ovat aina halunneet jättää jälkensä maailmaan rakentamalla mittasuhteiltaan vinoutuneita monumentteja, ja investoinnit mielletään helposti juuri jonkinlaisten monumenttien pystyttämiseksi. Monille ihmisille tulevaisuuteen suuntautuvat panostukset ovat jotenkin uskottavampia, jos ne näyttävät investoinneilta: iso kuoppa, helvetillinen energiankulutus ja suunta kohti taivasta.

Investoinnin idean monumenttiluonteen näkee erityisen selvästi kehitysmaissa. Suuressa osassa globaalia Etelää on käynnissä kahtalainen prosessi. Hallitukset ottavat määrätietoisia askeleita sosiaalisten tulonsiirtojen kehittämisessä, ja samaan aikaan pääkaupunkien keskustoihin nousee pökerryttävään vauhtiin pilvenpiirtäjiä ”kuuman rahan” turvin.

Uudet tulonsiirrot luovat valtavasti ympäriinsä hajautuneita mikroinvestointeja. Taloudellinen minimiturvallisuus luo ihmisille tärkeää luottamusta tulevaisuuteen. Monet lähettävät lapsensa kouluun, tekevät taloihinsa panostuksia jotka säästävät työtä tulevaisuudessa, panostavat terveyteensä ja hankkivat esimerkiksi tuotantoeläimiä.

Nämä mikroinvestoinnit ovat paitsi inhimillisesti, myös taloudellisesti äärimmäisen merkittäviä. Koska ne kuitenkin tapahtuvat hajallaan ja kaukana pääkaupunkien keskustoista, ne näkyvät ulkopuoliselle tuskin lainkaan. Kaupunkikeskustojen uusia pilvenpiirtäjiä ja luonnonvarasektorin hankkeita taas ei voi olla huomaamatta.

Ensin mainitut muutokset eivät yleensä näykään investointitilastoissa, vaan niitä kutsutaan esimerkiksi ”kyläkehitykseksi”.

* * *

Jos siis investoinnin idea ymmärretään riittävän laajasti, merkittävä osa investoinneista ei näytä juuri miltään eikä edes tilastoidu investoinneiksi.

Lastentarhanopettaja tai sosiaalityöntekijä kehittämässä työtään, tai köyhä perhe kehitysmaassa parantamassa pienimuotoista taloudellista toimintaansa ovat niin hajautuneita ja arkisen näköisiä tapahtumia, ettei niitä kunnolla huomaa. Megaestetiikan koko ilme taas viestii tapahtuman tunnetta.

Ei kuitenkaan pitäisi olla kovin radikaali ajatus, että jos jokin panostus tulevaisuuteen on kannattava, se on syytä tehdä.