Donald Trumpin vaalivoitto osoitti, että puheen kuulijat eivät kiinnitä huomiota vain siihen, mitä sanotaan, vaan myös siihen, kuka sanoo ja mistä asemasta käsin hän sanomansa esittää. Niin vaikeaa kuin eurooppalaiselle onkin ymmärtää Trumpin kaltaista miljardööriä ”ulkopuolisena”, Yhdysvalloissa hänet koettiin Washingtonin poliitikko-pankkiiri-lobbari-karusellin vihollisena.

Moni äänestäjä korosti, miten Trumpin omaisuus tekee hänestä riippumattoman, toisin kuin Clintonin ja Bushin klaaneista, jotka kampanjoinnin pakostakin kahmivat miljoonakytköksiä joka suuntaan. Trumpin poliittisesti epäkorrektit lausumat viestivät paitsi sisältöään, myös aivan erityisesti hänen asemaansa ulkopuolisena.

Vanhan työväenliikkeen aikaan työläiset ymmärsivät, että riippumatta siitä, miten kultaisilta herrojen sanat kuulostivat, jo se, että ne olivat herrojen sanoja, tekivät niistä epäilyttäviä. Sama koski porvarillista lehdistöä ja jopa porvarillista tiedettä. Toisin sanoen puheen ”syvätaso” (kuka puhuu ja mistä asemasta) voi tehdä tyhjäksi puheen ”pintatason” (sen mitä sanotaan). Luokkatietoisuuden vallitessa vasta jos syvätaso on kunnossa, on pintatasolla tarttumapintaa ja vaikutusta.

Politiikassa suoranuottiseksi ulkopuoliseksi asemoituminen on kohtuullisen helppoa. Pitkän linjan poliitikot tyypillisesti puhuvat pyöristelevää ja kiertelevää kieltä, jonka jokainen tunnistaa. Tämä ”poliitikan kieli” kuulostaa jo sinällään monesta vastenmieliseltä ja epärehelliseltä.

Suomessa Timo Soini on saanut paljon kannatusta pelkästään sillä, että puhuu omaa kieltään omalla tyylillään. Populisti kommunikoi syvätasolta syvätasolle ja avoimeksi jää, vastaavatko teot puheita.

Trumpin voitto, Brexit ja Italian kansanäänestys ovat osoittaneet, että länsimaisessa demokratiassa niin sanottu valtavirtainen media voi menettää syvätason puhevaltansa. Kaikissa tapauksissa luottamuksen menetyksellä on myös syynsä. Kun jokin uutislähde vuodesta toiseen toitottaa esimerkiksi talouden välttämättömyyksiä ristiriidassa ihmisten kokemusten kanssa, se tekee itsestään epäilyttävän. Ei pidä unohtaa esimerkiksi vuoden 2008 jälkimaininkeja, globaalia Occupy-liikettä ja pankkiirien rankaisemattomuutta. Luotettavuuden muutokset voivat olla äkkinäisiä ja kasautuvia.

Valitettavaa tai ei, syvätason myötä menee myös pintataso – siis se mitä sanotaan. Lopulta edes 2+2=4 ei enää kuulosta vakuuttavalta jonkin Washington Postin tai Helsingin Sanomien esittämänä. Suomessa ei ehkä vielä olla tässä tilanteessa, mutta Internetin myötä medioiden on asemoiduttava ja herätettävä luottamusta laajemmin kuin omaa kotikontuaan ajatellen.

Syvätason romahdus yhdessä trollauksen ja valeinformaation kanssa laittaa luottamuspalikat uusjakoon. Syvätason luottamuksen merkitys korostuu epävarmassa ja epäselvässä maailmantilanteessa: ”Hädässä ystävä tunnetaan”.

Informaatiokuplien synty kertoo paitsi tietotekniikan antamista mahdollisuuksista luoda itselleen sopiva mediaympäristöä, myös aidosta luottamuspulasta. Eivät ihmiset huvikseen tai kiusallaan lakkaa uskomasta poliitikkoja, sanomalehtiä ja Yleisradiota. Pikemminkin he menettävät luottamuksen vertaisporukan mukana ja viestintuojien omien mokien seurauksena.

Nimenomaan informaatiokuplien kohdalla asiat ovat niin kuin ne koetaan. Jos joku kokee sanoman tulevan epäluotettavasta punaviherkuplasta, ei auta, jos kuplan sisältä todistellaan sanoman pintatason loogisuutta, pätevyyttä ja reiluutta. Vasemmistolaisten, jos kenen, pitäisi jo oman historiansa vuoksi muistaa, että syvätason luottamuksen on käytävä pintatason viestin edellä.