Kesä 2018 oli monille Suomessa ilmastoherätyksen aikaa. Epätavallinen kuumuus sai monet pohtimaan planeetan kohtaloa, ja keskustelu on jatkunut myös säiden viiletessä. Huomiota on ohjattu erityisesti kevään 2019 eduskuntavaaleihin toiveella, että niistä saataisiin ilmastovaalit. Päättäjiltä vaaditaan toimia, joilla torjutaan tai ainakin hillitään edessä häämöttävää katastrofia.

Filosofi Roy Scranton kirjoittaa teoksessaan Learning to Die in the Anthropocene ilmastopolitiikan tilanteesta 2010-luvulla. Scranton käy läpi esimerkiksi valtavaa ilmastotapahtumaa, People´s Climate Marchia vuonna 2014 New Yorkissa:

”Totta puhuen marssi ei ollut paljon muuta kuin tunneorgia, aktivismiteemainen katukarnevaali, todellisen maailman vastine Twitterin hashtag-kampanjoille: jotain mistä tulee hyvä olo, joka ilmaisee että kuulut joukkoon, jotain mikä on kokonaan irrallaan varsinaisesta lainsäädännöstä ja hallinnosta.”

Scranton huomauttaa, että aidon paineen luominen fossiilikapitalismille edellyttäisi kykyä pysäyttää tai säädellä energian tuotantoa. Tähän ei kuitenkaan ole enää keinoja, sillä toisin kuin hiili, öljy virtaa globaalisti monihaaraisessa verkostossa, jota ei kontrolloi suuri määrä työläisiä. Hiilikaivosten työläisillä oli aikoinaan mahdollisuus pysäyttää kokonainen kansantalous.

Kansallisvaltioiden mahdollisuudet tehdä ilmastopolitiikkaa ovat lisäksi hyvin rajalliset, koska ne ovat osa globaalia taloutta

Scrantonin mukaan kansallisvaltioiden mahdollisuudet tehdä ilmastopolitiikkaa ovat lisäksi hyvin rajalliset, koska ne ovat osa globaalia taloutta. Yhden maan radikaalit päästövähennykset ovat käytännössä poliittinen itsemurha, joka johtaa hyvin todennäköisesti taloudelliseen lamaan. Kapitalismi on riippuvainen halvasta energiasta ja tuotannon kasvusta, eikä talouskasvun ja päästöjen kasvun irtikytkentä ole käytännössä onnistunut.

Scrantonin huomiot ovat oleellisia myös Suomessa tehtävän vaikuttamistyön kannalta. Ilmastovaalit voivat nimittäin toteutua myös sellaisella tavalla, josta ei ole ilmaston kannalta paljoa iloa, koska poliitikot ovat liian riippuvaisia fossiilisen energian lyhyen tähtäyksen taloudellisista lupauksista.

Esimerkiksi edistyksellisen politiikan ja ilmastonmuutoksen torjunnan sankarina esiintynyt kanadalainen pääministeri Justin Trudeau on saanut paljon kritiikkiä viimekeväisestä päätöksestään kansallistaa Kinder Morgan -öljyputkihanke, joka mahdollistaa Kanadan fossiilisen energian viennin kasvattamisen. Ruotsissa ympäristöpuolue Miljöpartietin suosion laskua taas on osin selitetty puolueen olemisella mukana hallituksessa, joka päätti myydä Vattenfall-energiayhtiön ruskohiilitoiminnan Saksassa toiselle energiayhtiölle hiili-intensiivisen toiminnan alasajamisen sijaan. Politiikka voi olla paperilla yhtä ja käytännössä ihan toista.

Ilmastovaalit voivat Suomessa pahimmillaan toteutua retorisena kilpalaulantana, joka ei käytännössä kuitenkaan johda merkittäviin tuloksiin. Poliittiset järjestelmät ovat erittäin huonosti sopeutuneita globaaleihin uhkiin, jotka edellyttävät merkittäviä ja nopeita muutoksia tuotannon järjestelmässä. Vaikka eduskunnalla on muodollinen valta päättää Suomen asioista, käytännössä on hyvin vaikeaa kuvitella tilannetta, jossa nykyisestä halvasta energiansaannista riippuvaisia yrityksiä, saati talouskasvua kokonaisuutena alettaisiin ahdistella radikaaleilla päästövähennyksillä.

Ilmastovaalit voivat Suomessa pahimmillaan toteutua retorisena kilpalaulantana, joka ei käytännössä kuitenkaan johda merkittäviin tuloksiin

Scrantonin osoittamiin politiikan haasteisiin on jotenkin vastattava, ja siksi on osattava ajatella yksiä vaaleja pidemmälle ja laajemmalle. Yksi tärkeä osa vastausta on ajatella yhteiskunnallisen toiminnan fokusta ja painostuskeinoja. Miten voidaan aiheuttaa sellainen uhka, että sen torjuminen tulee fossiiliteollisuudelle aidosti kalliiksi? Miten voidaan tehdä sellaista politiikkaa, että se ei rajoitu vain pieneen kansalliseen taskuun, kun tuotannon lonkerot ulottuvat koko globaaliin tilaan?

Suomalaisen yhteiskunnallisen toiminnan tyypillinen päätepiste ovat eduskunnan portaat, joilla kansalaiset esittävät vaatimuksia päätöksentekijöille. Työväenliikkeen perinteessä vaatimuksia ei kuitenkaan ole esitetty ainoastaan äänioikeutettuina kiltteinä kansalaisina, vaan tuotantoa kontrolloivana voimakkaana moneutena. Tämä perinne saattaa olla avain siihen, miten ilmastokysymyksen kanssa päästään eteenpäin.

Pitääkin siis alkaa tarkastella kysymystä, millainen voisi olla ilmastolakko, joka uhkaa koko fossiilikapitalismia. Ruotsalainen Greta Thunberg kieltäytyy menemästä kouluun perjantaisin niin kauan kuin Ruotsissa ei sitouduta riittäviin päästövähennyksiin. Mutta mikä on meidän koulumme? Ja miten levitämme lakkomme globaaliksi vaatimukseksi?