Pääministeri Juha Sipilä uhkasi helmi–maaliskuun vaihteessa ties kuinka monennen kerran tällä eduskuntakaudella kaataa hallituksensa, jos sosiaali- ja terveyspalveluiden markkinoistamishanke ei mene eduskunnan äänestyksessä läpi. Sipilän puheita ei kuitenkaan tälläkään kertaa kannata ottaa kovin vakavasti.
Ensinnäkin on todennäköistä, että sote-hanke menee läpi. Lakipakettia vastustava kokoomuksen Elina Lepomäki tuskin saa tuekseen riittävää määrää vastustajia hallituspuolueiden riveistä. Toiseksi vaikka hallitus on kipuillut nimenomaan soten kanssa, on se historiallisesti tarkasteltuna poikkeuksellisen ideologisesti yhtenäinen.
Suomen kaltaisessa monipuoluejärjestelmässä hallituksilla on harvoin selvää poliittista missiota. Sipilän hallituksen keskeisimmät poliittiset tavoitteet ovat kuitenkin olleet alusta saakka johdonmukaisia. Hallituksen keskeisimpänä talouspoliittisena tavoitteena on ollut nykyisen työmarkkinajärjestelmän alasajo ja ennen kaikkea ammattiyhdistysliikkeen neuvotteluaseman heikentäminen.
Tällä tavoitellaan rakenteellisen työttömyysasteen alentamista. Onnistuessaan tällainen politiikka vaikuttaisi myös työn ja pääoman välisen tulonjaon kääntymiseen selvemmin pääoman hyväksi.
Alun perin hallitus tavoitteli jopa sadan tunnin palkatonta lisäystä vuosityöaikaan. Tämän kaaduttua se pyrki laatimaan pakkolait, joiden kautta työehtoja voitaisiin heikentää työehtosopimusneuvotteluiden ulkopuolelta. Pakkolait kaatuivat ammattiyhdistysliikkeen suurmielenosoitukseen, mutta palkanalennuksia hallitus onnistui kuitenkin lypsämään kilpailukykysopimuksen kautta.
Hallituksen työmarkkinapoliittiset tavoitteet eivät ole puoluetoimistojen päähänpistoja, vaan elinkeinoelämän ja joidenkin ekonomistien jo pitkään ajamia vaatimuksia
Hallituspuolueissa vaikuttaa edelleen olevan haluja myös laajempaan järjestelmämuutokseen. Viimeaikaisten puheiden perusteella keskeisimpänä tavoitteena näyttää olevan työehtosopimusten yleissitovuuden purkaminen. Tämä heikentäisi työntekijöiden neuvotteluasemaa merkittävästi. Samanlainen vaikutus on myös työttömyysturvan tason laskulla tai sen saannin ehtojen kiristämisellä.
Kyse ei ole pelkästään puoluepoliittisesta pisteiden keruusta, vaan laajemmasta ideologisesta konfliktista. Hallituspuolueiden pyrkimyksiä järjestelmämuutokseen tukee myös Elinkeinoelämän keskusliiton päätös lakkauttaa toimintansa sopimusosapuolena, mikä tekee tulopoliittisista kokonaisratkaisuista mahdottomia. Hallituksen työmarkkinapoliittiset tavoitteet eivät olekaan puoluetoimistojen päähänpistoja, vaan elinkeinoelämän ja joidenkin ekonomistien jo pitkään ajamia vaatimuksia.
Vaikuttaakin todennäköiseltä, että nykyinen hallituspohja jatkaisi mielellään myös vaalien jälkeen. Ongelma on kuitenkin siinä, että nykyiset hallituspuolueet eivät näytä saavan uskottavaa koalitiota kokoon, vaikka RKP ja kristillisdemokraatitkin otettaisiin vielä vaihtopenkiltä mukaan.
Toimivan hallituksen rakentaminen vuoden 2019 vaalien jälkeen edellyttää todennäköisesti ainakin yhden puolueen kolmikosta vihreät–SDP–vasemmistoliitto saamista mukaan seuraavaan hallitukseen. Vasemmistoliitto tai Antti Rinteen SDP eivät lähde yleissitovuutta alasajavaan tai muuten merkittävästi työvoiman neuvotteluasemaa heikentävään hallitukseen.
Ainoa edes teoreettinen mahdollisuus jatkaa nykyisen hallituksen poliittista projektia on vihreiden saaminen mukaan hallitukseen yhdessä kokoomuksen ja keskustan kanssa. Niinpä suomalaisen yhteiskuntamallin tulevaisuus riippuu poikkeuksellisen paljon vihreiden sisäisistä ratkaisuista ja valtasuhteista.
Suomalaisen yhteiskuntamallin tulevaisuus riippuu poikkeuksellisen paljon vihreiden sisäisistä ratkaisuista ja valtasuhteista
Viime vuosina vihreiden kannattajakunta on muovautunut vasemmistolaisemmaksi. Puolue on myös kritisoinut oppositiossa aktiivisesti hallituksen leikkauspolitiikkaa. Toisaalta makrotaloutta ja työmarkkinoita koskevaan keskusteluun osallistuu vain harva vihreä.
Näkyvimpiä vihreitä talouspoliittisia keskustelijoita ovat Osmo Soininvaara ja Antero Vartia, joille ammattiyhdistysliikkeen neuvotteluasemaa heikentävä linja olisi varmasti mieluinen. Monet muut vihreät taas ottavat talouspoliittiseen keskusteluun kantaa usein ensisijaisesti moraalisesta näkökulmasta. Moraalipuhe kuitenkin yleensä aina häviää ”talouden kylmille faktoille”.
Äänestäjien kuluttajansuojan kannalta olisi tärkeää, että vihreät tekisivät oman makrotalouspoliittisen linjansa nykyistä selvemmäksi hyvissä ajoin ennen seuraavia eduskuntavaaleja. Jos taas vihreiden sisällä on laajempaa vastustusta vallitsevaa talous- ja työmarkkinapolitiikkaa kohtaan, olisi puolueen kriitikoiden myös syytä ottaa nykyistä aktiivisempi ja rohkeampi rooli talouspoliittisessa keskustelussa.
