Filosofi Teppo Eskelinen kysyi pari kuukautta sitten Kepan verkkosivujen kolumnissaan, mitä tapahtui globalisaation hallinnalle. Kysymys on hyvä, sillä koko globalisaation hallinnan käsite tuntuu nykyään pölyttyneeltä anakronismilta.
Vielä 2000-luvun ensimmäisinä vuosina globalisaation hallinta oli kuitenkin eräs kansainvälisen politiikan kärkiteemoja. Eri valtioiden päämiehet tehtailivat jatkuvasti uusia globalisaationhallinta-aloitteita. Esimerkiksi Brasilian ja Ranskan presidentit Luiz Inácio Lula da Silva ja Jacques Chirac ehdottivat jo vuonna 2004 erilaisten globaalien verojen käyttöönottamista kehityspolitiikan rahoittamiseksi. Myös Suomi oli globalisaation hallinnassa aloitteellinen ja aloitti muun muassa vuonna 2002 Helsinki-prosessin nimellä kulkeneen globalisaation demokratisoimiseen tähdänneen hankkeen.
Globalisaation hallinnasta käydyn keskustelun häviäminen julkisuudesta ja huippupolitiikasta ajoittuu samaan ajanjaksoon kuin myös globalisaatiokriittisen liikkeen näivettyminen. Tämä ei ole yllättävää, sillä käytännössä globalisaatiokriittisen liikkeen vaatimukset olivat usein niitä samoja, joista puhuttiin globalisaation hallinnan nimellä valtiotason politiikassa. Globalisaatiokriittinen liike toki yleensä vierasti ”hallinnasta” puhumista ja korosti globalisaation poliittista luonnetta, mutta joka tapauksessa globalisaationhallinta-aloitteet olivat ilmeinen vastaus globalisaatiokriittisen liikkeen synnyttämään poliittiseen keskusteluun.
Globalisaation hallinnan häviäminen politiikan asialistalta onkin ehkä keskeisin esimerkki globalisaatiokriittisen liikkeen epäonnistumisesta. Globalisaatiokriittisen liikkeen historiassa riittää vielä tutkittavaa, mutta sen näivettyminen johtuu nähdäkseni kahdesta keskeisestä tekijästä.
Globalisaation hallinnan häviäminen politiikan asialistalta onkin ehkä keskeisin esimerkki globalisaatiokriittisen liikkeen epäonnistumisesta
Ensinnäkin globalisaatiokriittinen liike epäonnistui pahiten juuri siinä, jonka piti olla sen vahvuus. Globalisaatiokriittisen liikkeen tarkoituksena oli osoittaa, että samat globaalin kapitalismin voimat johtavat hyvinvointivaltioiden purkamiseen globaalissa pohjoisessa kuin vaikkapa valuuttakriiseihin globaalissa etelässä. Näin globaalissa pohjoisessa epävarmuuden, pienituloisuuden ja muiden ongelmien kanssa painivat ihmiset voisivat tuntea rajat ylittävää solidaarisuutta.
Liike kuitenkin epäonnistui tavoitteessaan. Globalisaatiokriittisestä liikkeestä tuli etenkin länsimaissa nuoremman sukupolven kehitysmaaliike. Liike kamppaili esimerkiksi kehitysmaiden velkojen anteeksiantamisen ja IMF:n sekä Maailmanpankin äänestyssääntöjen muuttamisen puolesta. Nämä olivat tärkeitä teemoja, mutta lopulta globalisaatiokriittinen liike pystyi vain harvoin esittämään avauksia, jotka olisivat puhutelleet sorrettua kansanosaa niin New Yorkissa kuin Bamakossa.
Näin globalisaatiokriittisestä liikkeestä tuli etenkin lännessä melko elitisoitunut ja jopa tavanomainen kehitysmaaliike. Se ei onnistunut puhuttelemaan globalisaation myötä työpaikkansa menettäneitä duunareita tai hyvinvointivaltion tulevaisuudesta huolestuneita ihmisiä. Se ei länsimaissa kytkeytynyt riittävästi sellaisiin paikallisiin konflikteihin ja tarpeisiin, jotka olivat tavallisten ihmisten elämän kannalta keskeisiä. Globalisaatiokriittinen liike puhui solidaarisuudesta ja ylevistä arvoista, kun sen olisi pitänyt esittää ratkaisua työttömyyteen, köyhyyteen tai leikkauspolitiikkaan.
Toiseksi globalisaatiokriittisen liikkeen ongelmana oli se, että maailmassa ei ole poliittisia elimiä, jotka edes teoriassa olisivat voineet toimeenpanna merkittävimpiä globaaleja reformeja. Esimerkiksi globaalien verojen tai globaalin kauppavaluutan käyttöönotto olisi edellyttänyt kokonaan uusien toimielimien perustamista tai uudistusten samanaikaista läpivientiä jopa kymmenissä eri maissa.
Ilmastonmuutos ja maailmantalouden epävakaus ovat asioita, joiden ratkaiseminen on mahdollista vain globaalien reformien kautta
Tällaiset tavoitteet tuntuvat ymmärrettävästi monista toivottomilta ja liian abstrakteilta. Viimeistään finanssikriisin ja eurokriisin jälkeen paineet nopeaan poliittiseen muutokseen kasvoivat niin suuriksi, että ihmiset alkoivat hakeutua toisenlaisten toimintamuotojen pariin. Nämä olivat etenkin paikallistason ongelmiin ja valtiotason poliittiseen muutokseen tähtääviä puolueita tai liikkeitä.
Vuosituhannen taitteen globalisaatiokriittinen liike on jo terminaalivaiheessa eikä enää tokene. Jotakin vastaavanlaista kuitenkin tarvittaisiin nyt enemmän kuin koskaan.
Ilmastonmuutos ja maailmantalouden epävakaus ovat asioita, joiden ratkaiseminen on mahdollista vain globaalien reformien kautta. Tulevaisuuden globaaliliikkeen on kuitenkin kytkeydyttävä konkreettisemmin ihmisten arkisiin ongelmiin. Uuden globaaliliikkeen on onnistuttava viestimään, että toisenlaista globalisaatiota ei tarvita vain kehitysmaiden köyhien auttamiseksi, vaan kaikkien globalisaation runtelemien tukemiseksi.
