Länsimaissa vakiintui 1800-luvulta lähtien käsitys, jonka mukaan hybris tarkoittaa jumalia vastaan rikkomista, josta seurauksena on jumalten rangaistus. Sananlasku sanoo saman: ”ylpeys käy lankeemuksen edellä”. Ihminen ei tunnista rajojaan, hän uhmaa niitä, astuu jumalten varpaille, ja jumalat asettavat hänet ankarasti takaisin paikoilleen. Ikaros lentää kohti aurinkoa ja siipien kiinnikkeet sulavat…

Jumalten uhmaaminen on kuitenkin vain yksi erityistapaus siitä, mitä antiikin kreikkalaiset pitivät hybriksenä. Laajemmin hybris tarkoitti mitä tahansa tekoa tai toimintaa, joka oli tarkoituksellisesti itsekästä, loukkaavaa – erityisesti toisia alempiarvoisena pitävää.

Aristoteles määrittelee, että hybrinen henkilö saa nautintoa siitä, että hankkii itselleen ylemmyyttä vahingoittamalla toisia. Jumalten loukkaaminen ja siitä seuraava kosto ovat erikoistapaus, ja hybrisesti voi kohdella muitakin kuin jumalia. Erityisesti toisen kreikkalaisen kohteleminen ikään kuin tämä olisi orja tai ei-kreikkalainen, oli esimerkki hybriksestä. Näissä tapauksissa rangaistusta ei välttämättä ollut tulossa jumalilta, joten kreikkalaiset haastoivat toisiaan oikeuteen, syytteenä hybris.

Hybrinen teko on itsekäs ja loukkaava, mikä edellyttää, että se on tahallinen ja vailla oikeutusta

Hybrinen teko on itsekäs ja loukkaava, mikä edellyttää, että se on tahallinen ja vailla oikeutusta. Oikeudenkäynneissä tutkittavina olivat hybriksen tunnusmerkit: a) loukkaaminen niin, että b) ylentää itseään ja alentaa toista, antamatta tälle kuuluvaa arvokkuutta ja c) loukkaamisesta nauttiminen.

Hybrikseen liittyy myös ylitsevuotava voimankäyttö. Kreikkalaisten yleisimmin tunnistamat esimerkit hybriksestä liittyvät nuoruuteen ja nuoruuden harkitsemattomuuteen. Hybriset teot ovat ”teinitouhuja”, kuten ylensyönti ja -juonti, (eroottinen) himo ja pilkka tai remuaminen täynnä itseään muita huomioimatta. Hybriksen vallassa ihminen kuvittelee, että hänen hyvä onnensa ei käänny; itse asiassa hän ei huomaa sitä onnekkuudeksi lainkaan, eikä siksi myöskään sääli muita tai pelkää omasta puolestaan. Nuorille, rikkaille ja poikkeuksellisen onnekkaille hybriksen välttäminen on vaikeaa; kreikkalaiset tarkkanäköisesti huomaavat, että hyvän onni pilaa ihmisen, jollei hänellä ole vahvaa moraalista selkärankaa. Myös rikkaus on samaan tapaan vaarallista, sillä sitä on vaikea kantaa mädäntymättä.

Näiden esimerkkien perusteella Nick Fisher esittää kirjassaan Hybris (Aris, 1992) mielenkiintoisen hybriksen määritelmän: hybristä on ”energian tai voiman itsekäs väärinkäyttö”. Esimerkkinä siitä, että hybristä luonnehtii järjetön ja muita kunnioittamaton voimankäyttö, mainitaan miekalla tehty itsemurha – asian olisi voinut tehdä siistimminkin, toisten tunteita kunnioittaen. Niin känninen uho, aurinkoon lento, veriroiskeinen itsetuho kuin kullatut vessanistuimetkin käyttävät voimaa ja resursseja sääntelemättä, tarkoituksenaan näyttää muille, että täältä kyllä pesee ja teistä ja teidän puheista ei ole niin väliä.

Erilaiset modernista valtavirrasta poikkeavat kulttuurit ovat pitäneet teollista sivilisaatiota teknologioineen ja talouskasvuineen osoituksena hybriksestä. Ja toisinaan kliseet ovat kuluneisuudestaan huolimatta tarkkoja analyyseja, joiden tuskallista osuvuutta koetetaan tainnuttaa toteamalla, että ”se nyt on sellainen klisee”. On vaikea kuvitella, mitä muuta edustavat tuhoutuvat koralliriutat, talvivaaraiset kaivosmontut ja vesivuodot, nousevat merenpinnat, luonnoneläimiltä loppuvat elintilat ja tuotantoeläimiltä riistetty elämä, kuin jonkin arvokkaan loukkaamista, toiselle kuuluvan arvokkuuden riistämistä liiallisella voimankäytöllä.

Teknologisesta osaamisestaan innostunut teollinen sivilisaatio kuvittelee kaikkivoipaisuutta, huomaamatta fossiilipolttoaineiden huumaa ja huumasta seuraavaa krapulaa

Tarkimmillaan hybris-kuvaus on silloin, kun se liittyy itsestään tai aineista humaltuneeseen uhoon. Teknologisesta osaamisestaan innostunut teollinen sivilisaatio kuvittelee kaikkivoipaisuutta, huomaamatta fossiilipolttoaineiden huumaa ja huumasta seuraavaa krapulaa. Ja sen toiminta itsessään on liiallista, sääntelemätöntä energian ja resurssien käyttöä, ikään kuin jokainen valmistettu kulutusesine muka olisi tarpeellinen. Sana ”kerskakulutus” on täsmällinen vastine hybrikselle.

Mielenkiintoisella tavalla sääntelemättömän hybriksen huippu näyttää vastaavan täsmälleen luonnontiedevetoisen teknologian huippua. Unelmat muutosta Marsiin tai maapallon ilmastomuokkaus (geoengineering) ovat yhtäältä luonnontiedeteknologian kaikkein järkevin ja kaunein lupaus, toisaalta hybrisen teiniuhon lapsellisin ilmaus. Mikään muu kuin hybrinen huumaantuminen ei selitä tällaista järjen ja sokeuden sekamuotoa.

Mutta antiikin kreikkalainen tuomioistuin haluaisi vakuuttua myös teon tahallisuudesta ja nautinnollisuudesta tekijälleen. Onko teollisen sivilisaation takana tietoinen halu nauttia esimerkiksi juuri luonnon tuhosta?

Historiallinen todistelu käy monimutkaiseksi. On selvää, että teollista sivilisaatiota ja fossiilikapitalismia on rakennettu hyvinvointi mielessä, köyhyyttä ja kurjuutta poistaen. Mutta yhtä selvää on myös, että esimerkiksi imperiumit ja imperiumikokelaat – Britannia, natsi-Saksa, Neuvostoliitto, Yhdysvallat – ovat myös aivan tietoisesti nauttineet alempiarvoisina pitämiensä kulttuurien ja niiden luontokäsitysten murskaamisesta puhtaalla voimalla. Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

Lisäksi todistajanaitioon voisi kutsua esimerkiksi feministisiä tieteenkriitikkoja, jotka ovat huomauttaneet, että alkaen aina Francis Baconin lausahduksista, joissa tiedettä kehotetaan paljastamaan naispuoliseksi kuvatun luonnon salaisuudet väkipakolla, tieteissä on vähintäänkin pohjavirtaillut hybrisiä sävyjä. Mutta totta on sekin, että tieteitä on tehty ja tehdään pyytettömästi ja altruistisesti.

Oli tahallisuuden aste mikä tahansa, joka tapauksessa fossiilirikkaus on koetellut modernin ihmisen luonnetta, ja heikoksi sen havainnut.