Euroopan unioni julkaisi viime keväänä arktisen alueen politiikkalinjauksensa. Tiedonanto oli jatkoa alunperin vuonna 2008 julkistetulle ja vuonna 2012 päivitetylle arktiselle tiedonannolle (Arctic policy Communication) sekä useille muille politiikkalinjauksille ja päätöslauselmille. Vaikka EU:ta voisi kritisoida monista puutteista arktisen alueen asioihin osallistumisessa, niin yrityksen puutteesta sitä ei voi moittia.
EU:n arktinen politiikka kattaa kaikki arktiseen alueeseen rutiininomaisesti liitettävät teemat: ilmastonmuutoksen, kestävän kehityksen ja kansainvälisen yhteistyön. Adam Stępieńin ja Andreas Raspotnikin syvällisen analyysin itse politiikkadokumentista voi lukea Arktisen instituutin nettisivuilta (ensimmäinen osa kolmesta).
Vaikka itse olenkin enemmän kuin arktisen alueen asioiden satunnainen tarkkailija, en huomaa tiedonannossa mitään uutta tai yllättävää, ja ihmettelen, miksi EU:lla ylipäätään oli tarve muotoilla jälleen uusi arktista politiikkaa koskeva dokumentti. Tästä huolimatta dokumentti kuvaa hyvin maailmalla vallitsevaa ajattelutapaa: enemmän pitäisi tehdä arktisten asioiden hyväksi! Mutta mitä, ja miten? Etsimme yhä vastauksia näihin kysymyksiin.
Lukuisat politiikat
Kymmenen vuotta sitten kansallisia tai kansainvälisiä arktisia politiikkalinjauksia oli vähän tai ne olivat vanhoja. Arktisen alueen poliittisessa ympäristössä ei ollut juuri tapahtunut muutoksia, eikä politiikkalinjausten päivittämiseen ollut ollut suurta tarvetta.
1990-luvulla tilanne oli toinen: kun Neuvostoliitto kaatui ja Venäjän suhteet avautuivat, kiinnostus ympäristöasioihin kasvoi, ympäristöpolitiikka nousi agendalle ja Arktinen neuvosto perustettiin. Monet arktisen alueen maat julkistivat omia Arktista koskevia politiiikkalinjauksiaan 1990-luvun puolivälissä, mutta sen jälkeen kiinnostus aluetta kohtaan hiipui jälleen.
Kuten hyvin tiedetään, 2000-luvun puolivälissä ilmastonmuutoksen vaikutukset ja hyödykkeiden raju hinnannousu siirsivät arktisen alueen jälleen geopoliittisen mielenkiinnon polttopisteeseen. Vuosien 2009 ja 2011 välillä jokainen arktisen alueen maa julkaisi uuden ”arktisen strategiansa”, ja myös useat arktisen alueen ulkopuoliset maat ovat sen jälkeen ilmaisseet kiinnostuksensa aluetta kohtaan.
EU toistaa yhä uudelleen, että se välittää Arktiksen kohtalosta. En ole aivan varma, välittääkö Arktis siitä.
Konkreettinen tilanne arktisella alueella ja sen asettamat toimenpidevaatimukset eivät ole juuri muuttuneet, mutta ilmapiiri on käynyt yhä kuumemmaksi. Samaan aikaan lähes kaikki arktista aluetta koskevat politiikkalinjaukset muistuttavat suuresti toisiaan.
Huolenpidon ilmaisemisesta Arktista kohtaan on tullut moraalinen velvoite. Jos joku piirtäisi Venn-diagrammin arvolausumista, joita liberaalit demokratiat tuntuvat toistavan julkilausumissaan – kuten kansainvälinen yhteistyö, sitoutuminen toimintaan paikallisten yhteisöjen ja kansalaisyhteiskunnan kanssa, ilmastonmuutosten vaikutusten lieventäminen, tutkimusperustaisuus ja kestävä kehitys – arktinen alue sijoittuisi muotisanojen muodostaman kuvion keskikohtaan. EU toistaa yhä uudelleen, että se välittää Arktiksen kohtalosta. En ole aivan varma, välittääkö Arktis siitä.
Ulkopolitiikkaa, sisäpolitiikkaa vai molempia?
Monet asiat yhdistävät eri maiden arktisia politiikkalinjauksia, mutta merkille pantavaa on niiden kyvyttömyys tai haluttomuus erotella sisä- ja ulkopoliittisia kysymyksiä. Arktisella alueella näiden välinen ero hämärtyy, sillä aluetta leimaa ylirajaisuus – tästä pitävät huolen usean maan alueella asuvat alkuperäiskansat, saasteiden ja hiilidioksidin leviäminen, eläinkantojen liikkeet sekä Pohjoinen jäämeri. On kuitenkin hämmentävää kuulla Arktista kuvailtavan vain ulkosuhteisiin liittyväksi tai ”vieraaksi” asiaksi. Monet näkevät Arktiksen yhä eksoottisena alueena, jonne valokuvaajat, aktivistit ja amatööritutkimusretkeilijät suuntaavat, ja jonka suurin osa meistä kokee vain luontodokumenttien kautta. Arktisen ajatteleminen ”kotimaiseksi” tekee kysymyksistä monimutkaisempia, ja jopa tylympiä, sekä vahvistaa näkemystä siitä, että Arktis ei ole abstrakti asia ihmisille, jotka asuvat siellä. Olisi paljon helpompi ajatella Arktista ”suurena tuntemattomana Pohjoisena”.
EU:n tiedonanto taistelee saman, edellä kuvatun paradoksin kanssa. Se keskittyy pääasiassa vain unionin omaan arktiseen alueeseen – Suomen ja Ruotsin pohjoisimpiin osiin – ja sen omaan, oikeutettuun rooliin sekä vastuisiin alueella. Suomen puheenjohtajakaudella (vuonna 2017) unionilla on julkilausuman mukaan ”tilaisuus tuoda eurooppalaisia ajatuksia ja aloitteita mukaan Arktisen neuvoston työhön”. EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan Federica Mogherinin tekemät huomiot syrjäyttävät kuitenkin sen tosiasian, että suurin osa eurooppalaisista pitää Arktista globaalina alueena ja että kykenemme huomioimaan Arktiksen paikalliset huolet vain tyhjissä juhlapuheissa.
Läheisyysperiaate
Vaikka Arktis on ehkä outo asia EU:lle, läheisyysperiaate on Brysselin diplomaateille hyvin tuttu sekä periaatteessa että käytännössä. Sen mukaan sosiaalisia ja poliittisia kysymyksiä tulisi käsitellä tasolla, joka on mahdollisimman lähellä ihmisiä, joihin päätökset vaikuttavat. Olisi erittäin hyödyllistä miettiä, mitkä hallinnon tasot pystyisivät parhaiten ratkaisemaan Arktista koskevia kysymyksiä. Käytännössä tämä pohdinta on pitkälti jätetty tekemättä.
Kaiken järjen mukaan, EU:n pitäisi osallistua niihin arktisen alueen asioihin, jotka on parasta ratkaista kansainvälisellä tasolla, ja myös joihinkin alueellisen tason kysymyksiin. Ilmastonmuutoksen vaikutusten lieventäminen, kansainvälinen turvallisuus, laivakuljetukset, tiede ja saasteet kuuluisivat luultavasti ensin mainittuun kategoriaan, ja kalastukseen sekä infrastruktuurin kehittämiseen liittyvät asiat jälkimmäiseen.
Totta puhuen, monet arktisen alueen sosiaaliset kysymykset eivät tällä hetkellä saa riittävästi huomiota paikallisilta hallituksilta
Kulttuuri ja kielioikeudet, koulutus ja terveys sekä taloudellinen kehitys sen sijaan olisivat asioita, joita olisi paras käsitellä paikallistasolla, seututasolla ja kansallisella tasolla. Totta puhuen, monet arktisen alueen sosiaaliset kysymykset eivät tällä hetkellä saa riittävästi huomiota paikallisilta hallituksilta, ja jos EU mittavista resursseista – taloudellisessa, teknologisessa tai jossain muussa mielessä – olisi apua, ne tulisi vastaanottaa avosylin. Mutta vain, jos niistä on todella apua.
EU työn touhussa
Osallistuin tammikuussa (2016) EU:n globaalia strategiaa käsittelevään konferenssiin, jonne tanskalaiset olivat valinneet pääteemaksi Arktiksen. Oli kiehtovaa todistaa EU-politiikantekoa täydessä vauhdissa – prosessia jossa pyritään etsimään konsensusta yhteisistä politiikkatavoitteista lukuisten toimijoiden ja intressien välillä. Kanadan pohjoinen alkoi näyttää hyvin helposti hallittavalta siihen verrattuna.
Niin paljon keskustelua ja niin vähän toimintaa, ajattelin, kunnes ymmärsin, että tapahtuman keskeinen merkitys oli juuri konsensuksen etsiminen niin monien toimijoiden kesken. Huolimatta kaikista erimielisyyksistä, oli mahdollista ja tavoiteltavaa, paikantaa ja ilmaista kysymyksiä, joissa yhteisymmärrys löytyi.
Arktisen neuvoston tilanne on samankaltainen. Se on tuottanut muutaman ihan mukiinmenevän sopimuksen ja joitain hyviä tieteellisiä raportteja. Mutta mikä tärkeintä, se on onnistunut luomaan yhteisymmärryksen siitä, että ympäristön suojelu ja kestävä kehitys ovat kaiken edelle meneviä huolenaiheita, että paikallisten yhteisöjen on oltava päätöksen teon ytimessä, ja että rauha, vakaus ja kansainvälinen yhteistyö alueella ovat arvoja, joista ei tingitä.
Euroopan unioni jakaa nämä pyrkimykset ja pyrkii ajamaan niitä eteenpäin. Se on hyvä naapuri arktiselle alueelle, ja siksi unionin arktinen politiikka tulisi toivottaa tervetulleeksi.
Kirjoittaja on Arktisen vuosikirjan (the Arctic Yearbook) päätoimittaja, EU:n arktisen foorumin (EU Arctic Forum) tutkija ja Arktisen instituutin neuvottelukunnan jäsen. Hän valmistui tohtoriksi Calgaryn yliopistosta 2011, ja on työskennellyt sen jälkeen Arktisessa yliopistossa Norjassa sekä Saskatchewanin yliopistossa Kanadassa.
Teksti on julkaistu Eye on the Arctic -uutissivustolla 3.5.2016. Alkuperäinen englanninkielinen teksti luettavissa täällä. Käännös: Niina Oisalo
