Utopian käsite yhdistetään usein ajatukseen sivilisaatiomme moraalisesta, teknisestä, kognitiivisesta ja taloudellisesta edistyksestä. Viimeistään 1700-luvulta lähtien utopian on usein katsottu olevan tulevaisuuteen projisoitu ihannetila, jota joko lähestymme tai josta pahimmassa tapauksessa taannumme historiassa. Utopian on katsottu olevan ideaali, jota approksimoimme, ”olotila, joka on pystytettävä” (Marx). Tällaisia utopioita voidaan kutsua myös ”temporaalisiksi” utopioiksi, koska niitä määrittää ihanteen ja todellisuuden välinen ajallinen etäisyys: utopia on tulevaisuudessa, ja tulemme koko ajan lähemmäksi sitä. Tärkeimpiä tällaisen ajattelun edustajia ovat esimerkiksi Condorcet, Turgot ja Kant.
Kaunokirjallisuudessa ensimmäisenä temporaalisena utopiana voidaan pitää Louis-Sébastian Mercierin vuonna 1770 julkaistua romaania L’An 2440 (Vuonna 2440), jossa utopia oli ensimmäistä kertaa sijoitettu johonkin olemassaolevaan, historialliseen paikkaan – Mercierin tapauksessa Pariisiin. Utopiaa ei sijoitettu eksoottiselle, fiktiiviselle ja eristetylle saarelle, vaan todellisen paikan tulevaisuuteen. Mercierin utopialla oli konkreettinen yhteys jokapäiväiseen elämään. Hän oli ensimmäisiä, jotka toivat utopiat historiaan, ja jotka samalla loivat toivoa, että utopiat voisivat jonain päivänä olla toteutettavissa. Mercierille utopia oli olemassa potentiaalina, mahdollisuutena joka hitaan kehityksen kautta tulisi toteutumaan.
Edistyksen käsitteeseen kiinnitetyt utopiat olivat ideoita, ”mittakeppejä”, joita vasten historiallisen todellisuuden tilaa arvioitiin
Ensisijaisesti tiedonsosiologisesta teoriastaan tunnettu Karl Mannheim on teoksessaan Ideology and Utopia puhunut tällaisista utopioista ”liberaalis-humanitaarisina” utopioina, joiden synty oli 1700-luvun vallankumouksellisen porvariston ajattelussa. Tällaiset edistyksen käsitteeseen kiinnitetyt utopiat olivat ideoita, ”mittakeppejä”, joita vasten historiallisen todellisuuden tilaa arvioitiin. Tärkeää on huomata, etteivät liberaalis-humanitaariset utopiat ilmenneet välttämättä tarkkoina tulevaisuuden yhteiskunnan pohjapiirroksina, vaan joukkona abstrakteja periaatteita. Utopia merkitsi liberaalis-humanitaarisessa utopismissa muodollista päämäärää, joka projisoitiin äärettömään tulevaisuuteen, ja jonka funktio oli toimia lähinnä toimintaamme säätelevästi.
Liberaalis-humanitaariselle utopismille edistys merkitsi sekä moraalista, tiedollista että taloudellista edistystä. Se merkitsi talouden kasvua ja ihmisen moraalista kehittymistä. Jo kyllästymiseen asti on puhuttu siitä, kuinka edistys on palautunut kulttuurissamme pelkästään taloudelliseen edistykseen, talouskasvuun ja uusien markkinoiden luomiseen. Moraalinen edistys on väitetysti unohtunut kokonaan. Piti tämä marmatus sitten paikkansa tai ei, edistyksen idean kuihtumisessa voidaan nähdä myös syvempiä tasoja. Esimerkiksi italialaisfilosofi Gianni Vattimon mukaan edistyksen idean kuihtuminen (tai tarkemmin: modernin loppuminen) voidaan kuvata parhaiten käsitteellä ”edistyksen rutinoituminen”. Tämä Arnold Gehleniltä lainattu käsite kuvaa tarkoittaa sitä, miten edistyksestä tulee itseisarvoinen päämäärä. Toimintamme päämääräksi tulee pelkkä edistys sinänsä, vaikka alkujaan edistys oli vain käsite, jolla pyrittiin kuvaamaan matkaa utopiaan historiallisesta, vajaasta nykyisyydestä.
Tämä edistyksen rutinoitumisen ajatus kuvaa esimerkiksi tilannetta, jossa talouskasvusta tulee päämäärä sinänsä
Tämä edistyksen rutinoitumisen ajatus kuvaa esimerkiksi tilannetta, jossa talouskasvusta tulee päämäärä sinänsä. Talouskasvua ei tavoitella enää sen vuoksi, että sillä saavutettaisiin jotain laadullisesti parempaa. Talouskasvua tavoitellaan sen itsensä vuoksi. Talouskasvua tavoitellaan ainoastaan siksi, että sitä on totuttu tavoittelemaan, siitä on muodostunut rutiini. Tämä edistyksen rutinoituminen on Vattimon mukaan modernin loppumisen (tai niin sanotun postmodernin) keskeisimpiä ilmiöitä.
Vaikka edistyksen käsite onkin tällä tavoin redusoitunut lähinnä talouskasvuun, ei ”edistyksellisten” (sic) ole mitään tarvetta samaistaa näitä kahta suoraan toisiinsa. Edistyksen käsite on määriteltävä uudelleen tarkoittamaan laadullista siirtymää parempaan elämään. Talouskasvu on usein nähty tämän paremman elämän edellytyksenä, mutta ei ole mitään lukkoonlyötyä syytä, että näin olisi. Voi pikemminkin olla, että ekokatastrofin kynnyksellä materiaalisen elintason lasku voi tarkoittaa laadullisesti kukoistavampaa, kokemuksellisesti ja inhimillisesti rikkaampaa elämää.
