Länsimainen demokratia on pelkkää kulissia ja showta. Valtiot ovat luottomarkkinoiden armoilla ja niin velkaantuneita, ettei kukaan voi tarjota todellista poliittista vaihtoehtoa, väittää Wolfgang Streeck. Mutta onko valtioiden talouspoliittinen liikkumavara todella näin tiukka?

Saksalainen sosiologi Wolfgang Streeck on eräs viime vuosikymmenten maineikkaimmista yhteiskuntatieteilijöistä. Hänet tunnetaan ennen kaikkea kapitalismin kansallisia sovellutuksia tarkastelevan tutkimusperinteen luojana.

Streeck kehitti vertailevaa kapitalismitutkimusta kollegojensa kanssa 1980-luvulla vastauksena keynesiläisyyden kriisiin ja niin sanotun tarjonnan taloustieteen nousuun. Pitkään Streeckin teksteissä olikin optimistinen sävy: hän uskoi, että pyrkimykset parantaa työn tuottavuutta ja lisätä työvoiman tarjontaa voitiin sovittaa yhteen vahvan ammattiyhdistysliikkeen sekä hyvinvointivaltion instituutioiden kanssa.

Viime vuosina Streeckin kirjoitusten sävy on kuitenkin muuttunut. Vuonna 2013 ilmestyneestä Gekaufte Zeit -teoksesta (suomeksi Ostettua aikaa, Vastapaino 2015) ja sitä edeltäneistä tutkimusartikkeleista alkaen Streeck on ryhtynyt saarnaamaan demokraattisen kapitalismin kuolemasta. Siinä missä Streeck vielä joitakin vuosia sitten katsoi, että demokraattisten vaatimusten yhdistäminen markkinatalouteen on mahdollista, väittää hän nyt kapitalistisen demokratian muuntuneen pelkäksi kulissiksi.

”Nykymaailmassa luotonantajien odotuksista on tullut äärimmäisen tärkeitä. Valtioiden pitää hallita näitä odotuksia ja saada luotonantajien luottamus”, Streeck tiivistää. Streeckin pessimistiset kirjoitukset ovat herättäneet runsaasti kansainvälistä huomiota ja hän on kiertänyt eri maissa puhumassa demokratian kriisistä ja talouspolitiikan vaihtoehdottomuudesta. Tällä kertaa hän vieraili Helsingin yliopistossa helmikuussa järjestetyssä Post-Democracy and the Media -seminaarissa.

Streeckin mukaan länsimaat alkoivat velkaantua kiihtyvällä tahdilla 1980-luvulta lähtien. Tämä johtuu hänen mielestään lisääntyneestä verokilpailusta, hyvinvointivaltioiden laajentumisesta, talouskasvun heikentymisestä ja väestön vanhentumisesta. Pitkään jatkunut julkinen velkaantuminen on ajanut valtiot luottomarkkinoiden armoille. Jos valtiot eivät toteuta luottomarkkinoiden toivomaa kireää finanssipolitiikkaa, nousevat valtion velan korkokustannukset. ”Koska kaikki valtiot ovat nykyään niin velkaantuneita, vain parin prosentin nousu valtion lainakoroissa tarkoittaa jo neljää tai viittä prosenttia valtion budjetista”, Streeck kuvaa.

Valtioiden velkaantuminen on tehnyt länsimaisesta demokratiasta Streeckin mielestä massaviihdettä, jossa show ja spektaakkeli ovat korvanneet todelliset poliittiset vaihtoehdot. Streeckin mukaan luottomarkkinoiden vallan vuoksi talouspolitiikassa on vain yksi mahdollinen linja, joten vaaleissa ei enää päätetä yhteiskunnallisen vallanjaon kannalta keskeisimmistä kysymyksistä.

Rahapoliittinen suvereniteettikaan ei pelasta

Streeckin synkistelyn saama kansainvälinen huomio tuntuu suomalaisesta näkökulmasta kummalliselta. 1990-luvun laman jälkeen Streeckin perusteesit kuulostavat tutuilta, jopa hiukan väsähtäneiltä. Velkapelko, luottomarkkinoiden luottamus ja jatkuva menokuri ovat määrittäneet talouspolitiikkaa täällä jo pitkään.

Epäkiinnostavuus ei ole kuitenkaan Streeckin teesien ainoa ongelma. Väite siitä, että korkea velkaantumisaste ajaisi valtiot väistämättä luottomarkkinoiden armoille on myös kyseenalainen. Esimerkiksi uuschartalistisessa talousteoriassa on osoitettu, että rahapoliittisesti suvereenit valtiot eivät voi ajautua maksukyvyttömiksi. Valtio on rahapoliittisesti suvereeni, jos se laskee liikkeelle oman valuuttansa, jos sillä ei ole merkittävästi ulkomaisessa valuutassa olevaa velkaa ja jos sillä on kelluva valuuttakurssi.

Tällainen valtio voi aina tarvittaessa rahoittaa kulutuksensa keskuspankkiluotoilla. Useimmiten tähän ei kuitenkaan ole tarvetta, koska luottomarkkinoilla tiedetään, että tällaisilla valtioilla ei ole maksukyvyttömyysriskiä. Siksi ne saavat edullista lainaa, vaikka niiden velkaantumisasteet olisivat korkeita. Esimerkiksi Japanilla on julkista velkaa noin 230 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen, mutta se saa käytännössä ilmaista lainaa luottomarkkinoilta.

”Yhteiskuntatieteiden ongelma on, että ne ovat menettäneet yhteytensä todelliseen maailmaan ja sen vuoksi yhteiskuntatieteilijät ovat alkaneet fantasioida.”

Akateemisissa keskusteluissa Streeckiä on joskus puolustettu uuschartalistiselta kritiikiltä vetoamalla siihen, että hän puhuu ainoastaan hegemonisista poliittisista prosesseista eikä materiaalisesta taloudellisesta pakosta. Toisin sanoen jotkut ovat tulkinneet Streeckiä niin, että hän ei väittäisi kaikkien valtioiden olevan luottomarkkinoiden tosiasiallisessa määräysvallassa. Tällöin kyse olisi ainoastaan siitä, että luottomarkkinoilla oletetaan olevan todellista määräysvaltaa ja tämä saa aikaiseksi talouspoliittista vaihtoehdottomuutta.

Streeck kuitenkin kiistää tällaisen tulkinnan. Hänen mukaansa luottomarkkinoiden määräysvallassa ei ole kyse vain laajasti hyväksytystä tarinasta. Streeck suorastaan tuohtuu ajatuksesta, jonka mukaan talouskuripolitiikassa olisi kyse oleellisilta osin hegemonisista tarinoista ja ajatusrakenteista: ”Se on intellektuaalinen päiväuni. Yhteiskuntatieteiden ongelma on, että ne ovat menettäneet yhteytensä todelliseen maailmaan ja sen vuoksi yhteiskuntatieteilijät ovat alkaneet fantasioida.”

Streeckin mielestä kaikkien valtioiden on pyrittävä tasapainotettuun budjettiin. Tämä pätee jopa Yhdysvaltoihin, vaikka sillä on dollarin globaalin kauppa- ja reservivaluutta-aseman vuoksi enemmän joustoa talouspolitiikassaan. ”Jos kiinalaiset alkavat laajassa määrin myydä Yhdysvaltojen valtion velkakirjoja, asiat muuttuvat todella vakaviksi Yhdysvaltojen kannalta.”

Muiden maiden tilanne on Streeckin mielestä vielä lohduttomampi. Valtioiden on hänen mukaansa pyrittävä budjettitasapainoon riippumatta siitä, kuuluvatko ne euroon vai eivät. Rahapoliittisella suvereniteetilla ei siis hänen mielestään ole olennaista merkitystä.

Onko Japaninkin siis tasapainotettava budjettinsa?

”Ehdottomasti. Nyt japanilaiset kuitenkin lainaavat omilta kansalaisiltaan oman pankkijärjestelmänsä kautta. Yhdysvalloissa olemme nähneet valtion velan keskittyvän vain muutamien kotimaisten ja ulkomaisten toimijoiden käsiin. Jos sama tapahtuu Japanille, myös sen tilanne muuttuu.”

Uuschartalismin Streeck näkee mielenkiintoisena teoriana, mutta hän pitää talouspolitiikan perustamista keskuspankkiluottojen mahdollisuuden varaan vaarallisena: ”Ongelmana on, että tällaisen poliittisen muutoksen jälkeen jokin pankki voi menettää uskonsa siihen, että sen taseessa olevat velat maksetaan takaisin. Muut pankit kuulevat tästä eivätkä enää lainaa tälle pankille. Pankit lopettavat lainaamasta toisilleen. Tämän seurauksena muitakin pankkeja menee konkurssiin. On syytä muistaa vuoden 2008 tapahtumat Saksassa ja Ranskassa. Ennustamattomien tapahtumien ketju voi johtaa hallitsemattomaan tilanteeseen. Hallitsemattomuudella tarkoitan sitä, että luottoa ei ole enää tarjolla. Kapitalistinen talous ilman luottoa ei voi toimia.”

Ei pessimismiä vaan realismia

Streeckin analyysi talouspolitiikan vaihtoehdottomuudesta tuntuu erikoiselta. Ei ole varsinaisesti mitään syytä olettaa, että pankit menettäisivät uskonsa rahapoliittisesti suvereenin valtion kykyyn maksaa lainansa takaisin. Pikemminkin rahapoliittisen suvereniteetin nimenomaan pitäisi turvata valtioiden velanmaksukyky.

Streeck kertoo, että hänen tavoitteenaan on havahduttaa ihmiset ymmärtämään, kuinka vakavassa tilanteessa tällä hetkellä ollaan. Ongelma on kuitenkin siinä, että Streeck kuvaa kansallisen tason talouspolitiikkaa vaihtoehdottomampana kuin mitä se todellisuudessa on. Riskinä on, että tunnetun yhteiskuntatieteilijän levittäessä pessimististä tulevaisuuskuvaa, hän vain vahvistaa näennäisesti vastustamaansa uusliberalistista vaihtoehdottomuutta.

Streeck kuitenkin kiistää, että hänen huomattavaa suosiota saaneet tulkintansa voisivat entisestään kaventaa talouspolitiikan liikkumatilaa: ”Se ei ole minun vastuullani. Minä puhun todellisesta maailmasta. Kertoisin mielelläni ihmisille, että meillä on edessämme 30 vuotta rauhaa ja vaurautta, mutta valitettavasti en näe, että tällaista olisi luvassa.”

”Minä en ole Hollywoodista. Minulta ei saa La La Landia.”

Streeck ei ylipäätään usko yhteiskuntatieteellisten ideoiden olevan poliittisesti kovin merkityksellisiä. Erityisen närkästynyt Streeck on niin sanotusta performatiivisuusteoriasta, jonka mukaan yhteiskunnallinen todellisuus mukautuu suosiota saaneiden diskurssien ja teorioiden kaltaiseksi:

”Minä en pidä performatiivisuusteoriasta. Jos haluat olla onnellinen ja optimistinen, mene elokuviin katsomaan La La Landia. Sitten tulet ulos ja tunnet olosi mahtavaksi. Minä en ole Hollywoodista. Minulta ei saa La La Landia. On minuun kohdistuneessa pessimismikritiikissä tietysti jotain perääkin, sillä jos teet todella vakavaa yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, alat nähdä kuinka kriittisessä tilanteessa elämme. Se on minun sanomani. Ja minulla ei ole vastausta siihen, mitä pitää tehdä. Toivon vain, että ihmiset alkavat pohtia vakavasti yhteiskuntien hallinnan kriisiä.”

Streeckin tekstien ja luentojen suosio kertoo, että hänen toiveeseensa on vastattu. Osittain Streeckin ansiosta länsimaisen demokratian kriisistä on jälleen viime vuosina keskusteltu entistä ahkerammin. Kokonaan toinen kysymys on kuitenkin se, johtuuko demokratian kriisi ensisijaisesti uusliberaaleista poliittisista valinnoista ja hegemonisista talousopeista vai luottomarkkinoiden rakenteellisesta vallasta, kuten Streeck väittää.

Kirjoittaja valmistelee Helsingin yliopistoon väitöskirjaa, jossa käsitellään marxilaisten poliittisen talouden tutkijoiden väitteitä luottomarkkinoiden rakenteellisesta vallasta.