Nykyisin on tapana jakaa demokratia kahteen eri muotoon: edustukselliseen ja suoraan demokratiaan. Ison-Britannian EU-eroon johtanut kansanäänestys on kirvoittanut monet argumentoimaan erityisesti suoran demokratian oletettuja vaaroja vastaan.
Erityisen vaarallisina kommenteissa on pidetty sitovia kansanäänestyksiä niiden tulosten ennakoimattomuuden vuoksi. Myös vaaleja on kritisoitu arvaamattomiksi, koska katsotaan että populistit pystyvät helposti höynäyttämään äänestäjiä. Perinteisesti vasemmisto puolestaan on pitänyt parlamentaarista edustuksellista demokratiaa vähintäänkin puutteellisena demokratian muotona, jos demokratiana ollenkaan.
Peruste kutsui valtiotieteen tohtorin ja entisen kansanedustajan Jukka Tarkan debatoimaan aiheesta opiskelija-aktivistin ja kaupunginvaltuutetun Milka Hanhelan kanssa.
Jukka Tarkka: Politiikka on asioita eikä mielipiteitä
Suomen poliittinen päätöksenteko perustuu asioiden käsittelyyn edustuksellisen demokratian menetelmin. Voimistuva ajatussuunta vaatii kuitenkin mielipiteisiin perustuvaa suoraa demokratiaa. Se on vaarallinen tie.
Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on kysymys asioista. Niistä voi olla mitä mieltä tahansa, mutta niitä ei voi hallita mielipiteillä. Asioiden muuttamiseen tarvitaan niiden tuntemista. Asioita pitää osata arvioida, pitää tietää miten niitä muutetaan ja osattava ennakoida, mitä niiden muuttamisesta seuraa.
Mielipidettä ei tarvitse perustella. Sen voi muuttaa koska tahansa – eikä mielipiteen muutostakaan tarvitse perustella. Mielipidetutkimusten tuloksista tulkitun kansalaismielipiteen enemmistö voi kääntyä päälaelleen vaikka viikoittain. Poliittisten päätösten aikajänne on yleensä vuosikausia, usein vuosikymmeniä, ja joskus sukupolvia. Millä hetkellä suoritetun kansanäänestyksen enemmistö pitäisi ottaa pitkävaikutteisten päätösten perustaksi?
Päätöksenteossa tarvitaan jokapäiväisen faktatiedon ja poliittisen tajun lisäksi myös yhteiskunnan syvärakenteen, kansainvälisen yleistilanteen ja historian tuntemusta. Tämä henkinen pääoma ei kartu toistelemalla poliittisen profetian leiskahduksia vuosisadan takaa tai vuosikymmeniä sitten ihmismieliin iskostettuja järjestöpäätöksiä.
Yhteiskunnallista päätöksentekoa kantava henkinen pääoma ei kartu oman porukan tupailloissa
Yhteiskunnallista päätöksentekoa kantava henkinen pääoma ei kartu oman porukan tupailloissa eikä mellastamalla sosiaalisessa mediassa. Siihen tarvitaan asioiden oppimista kokemalla niitä tosielämässä ja lukemalla niistä. Siitä voi parhaimmillaan kehittyä tapa arvioida asioita asiaperustein ja kyky tarjota ihmisille aineistoa heidän mielipidemuodostukseensa.
Viime vuosikymmeninä vallalla on kuitenkin ollut ajatustottumus, jossa demokratian tehokkuutta mitataan sillä, pystyykö se riittävän tehokkaasti rajoittamaan henkistä liikkuvuutta lisäävän tiedon vaikutusta päätöksentekoon. Opiskelusta ja yhteiskunnallisesta kokemuksesta kertyneeseen tietoon tukeutuvia toimijoita pidetään eliittinä ja eliitin halveksunta on populismin valtakunnassa suosittu kansanhuvi.
Suoran demokratian ihannointi huipentuu kansanäänestysmenettelyn ylistykseen. Sen mukaan jokainen mielipide on yhtä arvokas. Kaikki ovat oikeassa. Kansanäänestyksessä ilmaistuja mielipiteitä ei punnita. Ne lasketaan. Kaikki käy. Millään ei ole mitään väliä. Kansanäänestyksen perusajatus on itsensä tukehduttava umpikehä. Sen mukaan jokainen äänioikeutettu ihminen tietää kaikki asiat paremmin kuin kaikki muut ihmiset.
Kansanäänestyksen vaatiminen sisältää sen väitteen, että kansanedustajat ovat surkimuksia, joille ei voi uskoa isoja päätöksiä. Kansa on siis äänestänyt eduskuntavaalissa tyhmästi. Mistä äänestäjille voi sitten äkkiä leimahtaa sellainen ymmärrys, että kansanäänestyksessä he osaavatkin päättää viisaasti, toisin kuin eduskuntavaaleissa?
Länsimaisen demokratian ideana ei ole se, että kansa päättää asiat, vaan se, että kansa valitsee ne, jotka päättävät, ja että päättäjien vaihtaminen on helppoa ja väkivallatonta. Päätösten valmistelua ja vaihtoehtojen selvittelyä varten kansanedustajilla on käytettävissään hallituksen, virkakoneiston, tiedeyhteisön, laatumedian ja kansalaiskeskustelun kehittämä tiedon massa niistä asioista, joista he päättävät.
Ei voi olla demokraattisempaa päätöstä kuin sellainen, jonka suhteellisella vaalitavalla valitun eduskunnan jäsenet tekevät kansanäänestyksellä valitun presidentin ja eduskunnan enemmistön luottamusta nauttivan hallituksen esityksen perusteella.
Milka Hanhela: Suoralla demokratialla yhdenvertaisempaan päätöksentekoon
On outo ajatus, että suora demokratia ”huipentuisi” kansanäänestyksiin – tai yhtään mihinkään. Suoran demokratian perusperiaate on se, että kullakin ihmisellä on oikeus olla päättämässä itseään ja omaa yhteisöään koskevista asioista, ja sen käytännöt ovat yhtä moninaiset kuin periaate on tulkinnanvarainen. Esittelen muutamia.
Edustuksellisen demokratian kanssa parhaiten linjassa ovat Tarkan mainitsemat kansanäänestykset sekä kansalaisaloitteet ja -foorumit. Tietotekniikan mahdollisuudet ovat tässä vielä osin hyödyntämättä.
Toiseksi suoran demokratian piiristä löytyy erilaisia irtiottoja nykyjärjestelmästä. Tarkoituksena voi olla rakentaa rinnakkaisvaltaa eli erilaisia omavaraisia tai omaehtoisia sosiaalisia tukiverkostoja, tuotantotapoja yms. Tällaisissa kokeiluissa on kehitelty suoran demokratian käytäntöjä erityisesti pienyhteisöjä ja järjestöjä varten. Kolmanneksi on kaikenkirjava joukko suoran demokratian malleja, jotka ovat vaihtoehtoisia nykyiselle poliittiselle järjestelmälle. Tutuimpia ovat varmasti Sveitsin kantoneiden kansankokoukset ja ateenalainen demokratia. Eräänlaiseen suoraan demokratiaan pääsisimme, mikäli kansanedustajia sitoisi äänestäjien tahto, imperatiivinen mandaatti. Tällöin äänestäjillä olisi oikeus kutsua takaisin sellainen edustaja, joka ei enää nauti heidän luottamustaan. Vallankumouksellisempi vaihtoehto taas olisi (anarko)syndikalistinen malli, jossa valtaa pitäisivät demokraattisesti organisoidut ammattiliitot.
Suoran demokratian piiristä löytyy erilaisia irtiottoja nykyjärjestelmästä
On selvää, että yllä mainitut suoran demokratian muodot eivät ole yhteismitallisia, eivätkä ne kaikki rinnastu kansanäänestyksiin.
Jukka Tarkan tekstissä edustuksellisen ja suoran demokratian välisistä eroista merkittävimmäksi nousee päätöksenteon asiantuntemus. Olen Tarkan kanssa täysin eri mieltä siitä, että tämä olisi edustuksellisen demokratian erityisvahvuus. Perustelemattomia mielipiteitä ja asiantuntijalausuntojen vastaisia päätöksiä löytyy tästäkin järjestelmästä. Ongelma on siinä, että edustajien, toisin kuin kansalaisten, on otettava kantaa myös kysymyksiin, joihin heillä ei ole kosketuspintaa. Päätöksiä tekemään ei valita tilanteen mukaan sitä henkilöä, jolla on tietoa tai kokemusta aiheesta, vaan kerran edustajaksi valittu ihminen osallistuu jokaisen päätöksen nuijimiseen. Pahimmassa tapauksessa edustuksellinen demokratia ei siis suinkaan nojaa asiantuntemukseen, vaan on sen esiintuomiselle rakenteellinen este.
Edustuksellisen järjestelmän suurin ongelma on kuitenkin se, että se legitimoi yksien vallan toisten yli. Meidän demokraattisessa järjestelmässämme miehet äänestävät naisten lisääntymisoikeuksista, kaupunkilaiset maaseudun palveluverkosta, terveet ihmiset vammaisten saamasta avusta, hyvätuloiset köyhien kohtelusta, heterot homoparien avioliitoista ja niin edelleen. Päättäjäksi nouseminen on mahdollista vain harvalle, ja mahdollisuuksiin vaikuttavat mm. sukupuoli, fyysinen toimintakyky, etninen tausta sekä koulutus- ja tulotaso.
Edustuksellinen demokratia ei näe mitään rakenteellista ongelmaa siinä, että päätösten tekijät ja kohteet kuuluvat eri väestöryhmiin. Lainaan Tarkkaa: ”Ei voi olla demokraattisempaa päätöstä kuin sellainen, jonka suhteellisella vaalitavalla valitun eduskunnan jäsenet tekevät kansanäänestyksellä valitun presidentin ja eduskunnan enemmistön luottamusta nauttivan hallituksen esityksen perusteella.” Ei vaikka kyse olisi siitä, että miesvaltainen parlamentti kieltäisi maansa naisilta abortit ja ehkäisyn.
Suoran demokratian piirissä kehitellään jatkuvasti tapoja vahvistaa valta-asemien ulkopuolelle jäävien ihmisten poliittisia oikeuksia. Rojavan alueen itsehallintokokeiluissa on esimerkiksi perustettu pelkästään naisista koostuva toimielin, eräänlainen ”toinen parlamentti”, jonka on hyväksyttävä kaikki päätökset, jotta ne voidaan panna täytäntöön. Näin ehkäistään miesten rakenteellista ylivaltaa.
Suoran demokratian vahvuus ja lupaus onkin sen ainainen pyrkimys tasa-arvoisempaan päätöksentekoon.
Jukka Tarkka: Parlamentarismissa päättäjällä on vastuu
Hanhelan mukaan ”[s]uoraan demokratiaan pääsisimme, mikäli kansanedustajia sitoisi äänestäjien tahto, imperatiivinen mandaatti.” Eduskunnan käsittelyyn tulee ehkä noin 600 asiaa vuodessa. Jotta äänestäjän tahto toteutuisi jokaisen asian kohdalla, äänestäjän täytyisi ilmaista harkittu ja asiantunteva mielipide kansanedustajalleen noin kaksi kertaa vuoden jokaisena arkipäivänä.
Äänestäjien oikeus kutsua edustaja takaisin rikkoisi äänestyssalaisuuden. Lisäksi järjestelmän täytyisi olla uskovinaan, että jonkun edustajan valtakirjan perumista vaativa on äänestänyt juuri tätä edustajaa. Vai onko tarkoitus, että vaalipiirin enemmistö voisi vaalin jälkeen mitätöidä väärin äänestäneiden vaaliliput?
On hyvin tärkeää päästä eroon kelvottomista kansanedustajista, mutta se voi tapahtua vain eduskuntavaaleissa.
Hanhelan mielestä on ongelmallista, että kansanedustajat ottavat kantaa kysymyksiin, joihin heillä ei ole kosketuspintaa, koska kuuluvat eri väestöryhmiin kuin ne, joita päätökset koskevat. Onko siis niin, että köyhyyden ongelman ratkaisuun saisivat osallistua vain köyhyyden kokeneet ihmiset, työllisyyspolitiikkaan vain työttömät ja lapsiperheiden sosiaaliturvaan vain lapsiperheissä elävät äänioikeutetut?
Jokainen päätös vaikuttaa paitsi sen kohteena oleviin, myös moneen muuhun ryhmään, ja kaikkiin veronmaksajiin. Varsinkin kansanäänestyksessä päätöksentekijöiksi joutuisi todella iso joukko ihmisiä, joilla ei ole kosketuspintaa päätettävään asiaan, mutta josta jokaisella on mielipide.
”Tarkan tekstissä edustuksellisen ja suoran demokratian välisistä eroista merkittävimmäksi nousee päätöksenteon asiantuntemus”, Hanhela kirjoittaa. Parlamentarismi sentään edes yrittää pohjustaa ratkaisujaan asiakeskeisellä harkinnalla ja järkiperäisellä pohdinnalla. Siinä päättäjällä on aina poliittinen vastuu. Suora demokratia perustuu mielipiteisiin, joita ei tarvitse perustella, ja joista edes sen esittäjä ei ole vastuussa.
Kansanäänestys toimii hyvin presidentinvaalissa, mutta on kelvoton muuhun yhteiskunnalliseen päätöksentekoon
Kansanäänestys toimii hyvin presidentinvaalissa, mutta on kelvoton muuhun yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Sen sijaan kansalaisaloite asemoi suoran demokratian oikein. Siinä eduskunta lopulta harkitsee, onko aloitteessa esitetty asia tarpeellinen, ja onko se toteutettavissa aloitteessa esitetyllä tavalla. Jos eduskunta toteaa, että aloite on tarpeellinen ja toteutettavissa, se siirtyy parlamentaarisen päätöksenteon piirin.
Tietysti parlamentaarisessakin päätöksenteossa on mukana jos jonkinlaisia mielipiteitä ja asiantuntijalausuntoja. Parlamentaarisessa päätöksenteossa sille esitetyt asiantuntijalausunnot ja mielipiteet arvioidaan ja punnitaan. Suorassa demokratiassa asiantuntijalausuntoja ei huomioida, ja mielipiteet vain lasketaan. Kansanäänestys maksimoi päätöksen tunnepitoisuuden ja sattumanvaraisuuden.
Hanhelan mainitseman Rojavan mallin yhteiskuntasopimus ei näytä poikkeavan klassisesta vallanjakoperiaatteesta. Ehkä sen muodikkuus perustuukin siihen, että siihen kuluva naisten hallitsema toinen parlamentti saisi vallan kaikkien muiden yli. Tämä feministinen idylli edellyttää, että naiset olisivat keskenään kaikesta yksimielisiä. Muutenhan jotkut naiset käyttäisivät valtaa joidenkin toisten naisten yli.
Mitä isommasta yhteisöstä on kysymys, sitä varmemmin kaikessa päätöksenteossa päättäjät käyttävät valtaa joidenkin yli. Siksi on niin tärkeää, että päättäjät valitaan demokraattisesti, ja ovat laadukasta väkeä.
Historian nykyjärjestelmälle tarjoamista vaihtoehdoista ateenalainen demokratia olikin hieno juttu, paitsi naisille ja orjille.
Suora demokratia sopii hyvin omavaraisten ja omaehtoisten sosiaalisten tukiverkostojen, tuotantotapojen ja niin edelleen kehittämiseen. Lainsäädäntöön se ei sovi.
Milka Hanhela: Päättäjien ”laatu” ei ratkaise vallan epätasapainon ongelmaa
Alkuun pari tarkennusta väärinymmärryksiin.
Imperatiivisen mandaatin osalta takaisinkutsun ajatus käsitettiin ilmeisen kirjaimellisesti. Nykyjärjestelmässä vaalisalaisuuden säilyttämiseksi edustajan takaisinkutsu olisi toteutettava siten, että merkittävän vaalilupauksen rikkomisesta tai vastaavasta laiminlyönnistä seuraisi edustajan vaihtuminen listalla seuraavaan. Käytännön merkitys olisi varmaankin vähäinen ilman muita suoran demokratian reformeja, mutta koulutuslupauksen kaltaisilta täyskusetuksilta ehkä vältyttäisiin.
Rojavan naisten parlamentin osalta Tarkan kuvitelma ”naisten vallankaappauksesta” taas lienee joko fantasiaa tai provokaatio. Kyseessä on elin, joka vertautuu meidän perustuslakivaliokuntaamme siinä mielessä, että sen tehtävä on varmistaa ylimpien periaatteiden toteutuminen päätöksenteossa. Rojavassa eri sukupuolten yhdenvertainen poliittinen osallisuus on vain nostettu yhdeksi korkeimmista päämääristä.
Edustuksellisen demokratian suurin ongelma on päätösten tekijöiden ja kohteiden kuuluminen eri väestöryhmiin
Sitten takaisin asiaan.
Esitin aiemmin, että edustuksellisen demokratian suurin ongelma on päätösten tekijöiden ja kohteiden kuuluminen eri väestöryhmiin – vallan paikkojen keskittyminen rahakkaalle eliitille. Tulkitsen, että Tarkka pitää tilannetta välttämättömänä pahana, koska ei juuri kommentoi asiaa, eikä osaa kuvitella muuta vaihtoehtoa kuin sen, että asetelma käännetään päälaelleen ja valtaa alkavat käyttää ne, jotka ovat kulloinkin päätösten kohteina.
Tämä on väärä dikotomia. Vaihtoehtoja löytyy paitsi suoran demokratian keinovalikoimasta, myös meidän järjestelmämme yritelmistä puuttua tilanteeseen. Meillä on perustuslaki, vaalirahoitusta ja kuulemismenettelyjä koskevia säädöksiä sekä muita mekanismeja, joilla pyritään paikkaamaan vallan epätasapainoa. Mitkään näistä työkaluista eivät kuitenkaan ole toistaiseksi haastaneet poliittisen vallan keskittymistä niille, joilla on varallisuutta ja etuoikeutettu asema. Se on rakenteellinen ongelma, jota ei korjata laastarein.
Vallankäyttöä ei myöskään lievennä se, että vallankäyttäjät ovat ”laadukasta väkeä” – mitä Tarkka sillä tarkoittaakin. Henkilökohtaisen taustan ja elinolosuhteiden valtaisa merkitys tiedon arvioinnissa on moneen kertaan osoitettu. Se, että päätöksenteko on ”asiakeskeistä” ja ”mielipiteet punnittuja” ei siis ole hyvän, tasapuolisen tai edes enemmistöä hyödyttävän päätöksenteon tae, mikäli eri taustaiset ihmiset eivät pääse osallistumaan päätöksiin yhdenvertaisesti. On lisäksi voimakkaasti protestoitava sitä ajatusta vastaan, että juuri tässä edustuksellisessa järjestelmässä ”laadukas väki” pääsisi säännönmukaisesti poliittiseen valtaan. Jos tähän uskoo, uskoo myös siihen, että rikkaat miehet ovat parempia päättäjiä kuin köyhät ja naiset.
Mitä isommasta yhteisöstä kyse, sitä varmemmin kaikessa päätöksenteossa yhdet käyttävät valtaa toisten yli. Tästä olemme Tarkan kanssa samaa mieltä. Ratkaisu ei kuitenkaan ole päättäjien ”laatu”. Ratkaisu on vallan hajauttaminen ja deliberatiivinen, keskusteleva sekä jatkuvasti yhdenvertaisempaan osallistumiseen pyrkivä demokratia.
