Jair Bolsonaron murskavoitto Brasilian presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella 7.10. oli käänteentekevä hetki äärioikeiston maailmanlaajuisessa nousussa. Bolsonaron voiton tekee merkittäväksi erityisesti se, että hän ei ole perinteinen oikeistopopulisti eikä edes tyypillinen parlamentaariseen järjestelmään pesiytynyt äärioikeistolainen.
Bolsonaron linjaa voi hyvällä syyllä luonnehtia vähintäänkin fasistiseksi. Hän on esimerkiksi julistautunut Brasiliaa aiemmin hallinneen sotilasdiktatuurin kannattajaksi ja sanonut, ettei hyväksy vaalituloksena mitään muuta kuin oman voittonsa. Hän on myös hehkuttanut Chilen diktaattorin Augusto Pinochetin sotilasdiktatuuria ja pitänyt Pinochetin hallinnon ainoana puutteena sitä, ettei se tappanut tarpeeksi ihmisiä.
Hänen vaalivoitossaan ei ole kuitenkaan kyse ainoastaan äärioikeiston ja fasismin noususta, vaan myös autoritaarisen liberalismin paluusta. Bolsonaron murskavoitto selittyy nimenomaan sillä, että hänen taakseen ryhmittyi runsaasti entisiä liberaalien ja keskustaoikeistolaisten puolueiden kannattajia. Samaan aikaan pidettyjen kertoo paljon: vasemmisto säilytti käytännössä edellisten vaalien kannatuksensa, mutta keskustan ja keskustaoikeiston markkinamyönteiset valtapuolueet menettivät lähes puolet paikoistaan kovan linjan oikeistolle.
Talousliberalismin kytkeytymisellä autoritaarisiin poliittisiin liikkeisiin on pitkät historialliset juuret, jotka yltävät ainakin 1900-luvun alkupuolelle saakka
Bolsonaro on onnistunut haalimaan vaaleissa liberaalin oikeiston kannatusta julistautumalla markkinaliberaalin politiikan kannattajaksi. Erityisen keskeistä Bolsonaron nousussa oli taloustieteilijä Paulo Guedesin nimeäminen huhtikuussa Bolsonaron tärkeimmäksi talousneuvonantajaksi. Chicagon yliopistosta väitellyt Guedes on Brasilian liberaalin oikeiston luottoekonomisteja, jolle Bolsonaro on antanut vapaat kädet talouspolitiikassa. Guedes on luvannut toimeenpanna tiukan talouskurin, laajentaa perustuslaillisia julkisen kulutuksen rajoitteita ja toteuttaa laajamittaisia veronalennuksia – sekä kertonut kannattavansa koko Brasilian valtion omaisuuden yksityistämistä.
Markkinaliberaalien liittoutuminen konservatiivisen oikeiston kanssa ei ole kuitenkaan maailmanlaajuisesti tarkasteltuna poikkeuksellista. Ehkä paras esimerkki tästä tulee Yhdysvalloista, jossa republikaaninen puolue on yhdistänyt autoritaarisuuden, uskonnollisuuden sekä sosiaalikonservatismin deregulaatio- ja yksityistämispyrkimyksiin jo 1960-luvulta lähtien. Monet nousussa olevat eurooppalaiset oikeistopopulistiset puolueet taas ovat tiiviisti kytkeytyneet erilaisiin talousliberaaleihin ja libertaristisiin ajatuspajoihin sekä kannattavat tiukkaa finanssipolitiikkaa ja markkinoiden sääntelyn laaja-alaista purkamista. Sama kehitys on nähtävillä myös uudessa alt-right-oikeistossa, jonka monilla aktiiveilla on taustaa erilaisissa talousliberaaleissa liikkeissä. Tämä pätee myös Suomen pieneen mutta Internetissä reippaaseen libertaarikenttään.
Talousliberalismin kytkeytyminen autoritaarisiin poliittisiin liikkeisiin saattaa ensikuulemalta tuntua yllättävältä. Sillä on kuitenkin pitkät historialliset juuret, jotka yltävät ainakin 1900-luvun alkupuolelle saakka. Autoritaariseksi liberalismiksi myöhemmin nimetyn tradition taustalta voidaan löytää oikeustieteilijä Carl Schmittin tunnistama ristiriita talousliberalismin ja massademokratian välillä. Hänen mukaansa massademokratia on johtanut liberaalin taloudellisen järjestyksen kannalta tuhoisien poliittisten vaateiden ilmaantumiseen.
Politiikan tutkija Werner Bonefeld on korostanut, että Schmittin demokratiakritiikin ytimessä oli erityisesti luokkasidonnaisten intressien välittyminen poliittiseen päätöksentekoon. Schmittin mukaan liberaali poliittinen järjestelmä toimi optimaalisesti, kun äänestäjäkunta koostui vielä lähinnä yhteiskunnan eliitistä ja äänestäjät sekä päätöksentekijät pystyivät samastumaan toisiinsa. Sen sijaan alempien yhteiskuntaluokkien tulo mukaan poliittiseen järjestelmään alkoi horjuttaa sen vakautta.
Schmittin mukaan tämän epävakauden purkamiseen tarvitaan vahvaa valtiota, joka pystyy tarvittaessa poikkeustilamenettelyillä turvaamaan liberaalin talousjärjestyksen jatkuvuuden. Pitemmällä aikavälillä massademokratian ja talousliberalismin jännite voidaan Schmittin mielestä purkaa vain kulttuurisilla muutoksilla. Keskeistä on erityisesti kansallista yhtenäisyyttä korostavan homogeenisen poliittisen kulttuurin rakentaminen.
Näyttää siltä, että viime vuosien maahanmuuttovastainen ilmapiiri on saanut autoritaarisen liberalismin perinteen virkoamaan
Schmitt ei ollut liberaali teoreetikko, mutta myöhemmin useat liberaalit ajattelijat alkoivat perustaa oman analyysinsa Schmittin kuvaaman ristiriidan varaan. Tunnetuin näistä lienee taloustieteilijä Friedrich Hayek, jonka mukaan diktatuuri voi olla toisinaan välttämätöntä talousliberalistisen järjestelmän turvaamiseksi. Myös muun muassa saksalaiset ordoliberalismin teoreetikot ammensivat schmittiläisestä perinteestä, vaikka suoran repression sijaan he kannattivatkin demokratian rajaamista perustuslaillisilla keinoilla. Pitkään talousliberalismin valtavirta tuntui kuitenkin kulkevan pois autoritaarisen liberalismin traditiosta. Talousliberalismi haluttiin liittää yhteiskunnalliseen modernisaatioon ja konservatismi sekä autoritarismi nähtiin pikemminkin sen vastakohtina.
Näyttää kuitenkin siltä, että viime vuosien maahanmuuttovastainen ilmapiiri on saanut autoritaarisen liberalismin perinteen virkoamaan. Jotkut radikaaleista talousliberaaleista näkevät maahanmuuton ja sen synnyttämien jännitteiden murtavan yhteiskunnallista vakautta ja harmoniaa, jota autoritaarisen liberalismin traditiossa pidetään välttämättömänä talousliberalismin jatkuvuuden turvaamiseksi. Toisaalta kyse on mahdollisesti myös siitä, että teknokraattinen ja neutraalina esitettävä politiikka ei enää finanssikriisin jälkeisenä aikana puhuttele ihmisiä. Talousliberaalien on ollut siis pakko etsiä uusia vaikuttamisväyliä.
Liberaalien eliittiryhmien asettuminen joukolla Jair Bolsonaron tapaisen fasistisen ehdokkaan taakse on toistaiseksi merkittävin esimerkki autoritaarisen liberalismin paluusta. Toisaalta autoritaaristen liikkeiden integroituminen talousliberalismin traditioon saattaa käydä niille myös kohtalokkaaksi. Vaikka liberaalit eliittiryhmät voivat tuoda autoritaarisille liikkeille uskottavuutta markkinoiden silmissä, voi radikaali markkinaliberaali politiikka kääntyä myös autoritaaristen liikkeiden äänestäjäkunnan omien intressien vastaiseksi.
